Silloin hän kuuli kaukaa ulvomisen ja kuunteli sitä iloisena, sillä hän luuli kuulevansa koiran haukkumisen. Hevosensa ei sitä tehnyt. Jalo oris säikähtyi, kuorsui ja juoksi aika lailla.
— Oho, mikä sinulle, oiva Omarini, tuli, sanoi Feliks ja koetti sitä mairitellen rauhoittaa. Pelkäätkö koiran haukkumista? Ole huoletta, olenhan luonasi!
Hevonen näkyi ymmärtävän häntä ja rupesi tavalliseen juoksuun. Vaan kun muutaman minuutin jälkeen outo ulvominen taas aivan lähellä kuului, nousi se pystyyn ja rupesi uudestaan täyttä laukkaa juoksemaan. Vielä Feliks ponnisteli sitä pidättääksensä, silloin jalo eläin yht'äkkiä seisahtui kuin kivi, pani etujalat viistoon lumella peitettyä maata vasten ja nosti pienen pään pystyyn, kirskuttaen hampaita. Feliks katseli ja näki noin neljänkymmenen askeleen päässä kaksi sutta, jotka vertyneillä silmillä heitä katsella tuijottivat.
Ukkosen nopeudella hän veti pistolinsa satulan päitsistä ja ampui häntä vastaan juoksevia petoja. Eikä se myöhään tapahtunutkaan. Sudet tavottivat jo hänen värisevän hevosensa kurkkua, — silloin laukesi ja molemmat sudet lankesivat tunnottomina maahan. Feliks ampui vielä toisen kerran tehdäksensä peräti lopun pedoista ja ajoi sitten tuskasta kuorsuavaa hevosta eteenpäin. Oiva oris totteli ja varmuuden vuoksi Feliks taas latasi pistolinsa ollaksensa, jos tarvittaisiin, varustettu.
Muutama tunti kului eikä Feliks ensinkään nähnyt ihmisasuntoa. Jo hän valmistelihe ollaksensa koko päivän ja ehkäpä seuraavan yönkin metsässä, kun hän pienen metsä-aukion yli ajeli ja huomasi lumen kirstunkaltaiseen joukkoon kokoontuneen, josta jotakin mustaa, ikäänkuin ruskea, noin tuumaa leveä nahkapala näkyi. Feliks ehkä olisi sivu ajanut, paremmin tarkastelematta lumiläjää, vaan koska hänen hevosensa, sitä peläten sivutse juoksi päästäksensä läjää lähestymästä, niin hän katseli tarkemmin ja tunsi luultun nahkapalan saappaankärjeksi.
— Jumalani, olisikohan tässä ihminen uupunut! hän huudahti ja astui alas hevosen selästä tarkemmin tutkiaksensa asiata.
Hän loi lumen pois ja näkikin, ei ainoastaan tainnoksissa olevan ihmisen, vaan miehen, jonka hän aivan hyvin tunsi. Hänen edessään makasi entinen isäntänsä ja käskijänsä, karhuntanssittaja Ivan Ivanovitsch kalpein, riutunein kasvoin, suljetuin silmin ja toisiinsa puristetuin hampain ikäänkuin ruumis.
Feliks'iin tunkeusi vihan ja vastenmielisyyden tunne, joka kuitenkin pian muuttui paremmaksi.
— Ei, sanoi hän itseksensä, vaikka tämä mies on ollut paha minua kohtaan, niin en kuitenkaan voi sallia hänen täällä jäätyä tahi tulla susien ruoaksi. Jumala on suurta kurjuuttani armahtanut, kuinka voin häntä paremmin kiittää kuin siten, että itse olen laupias lähimmäisiäni kohtaan, olkoon se vaikka pahin viholliseni.
Hän laskeusi polvilleen Ivanin viereen, hieroi hänen otsakulmiansa viinalla, jota hänellä oli mukanansa putelissa, kaatoi muutaman pisaran siitä hänen suuhunsa ja tuli iloiseksi, kun Ivan muutaman minuutin perästä avasi silmänsä ja näytti vähän tointumisen merkkiä. Feliks auttoi häntä nousemaan, nosti hänen suurella voimalla hevosensa selkään, missä hän molemmin käsin piteli satulasta kiini.