Robert ja Hannu lähestyivät paikkaa. Emä kulki ainoastaan askelen askelelta taapäin, kohosi suoraksi, otti penikkansa takajalkainsa väliin ja iski etukäpälällään koiria. Näytti siltä, kuin pari myllynsiipeä olisi suhissut ilmassa. Tuon tuostakin hän uhkaili valkeilla hampaillaan takaa-ajajoitansa.
Kun Hannu ja Robert joutuivat tappelupaikalle, penikka näkyi jo vähän virkistyneen ja pysyi nyt äitinsä rinnalla. Mutta koirat eivät luopuneet heistä, vaan kihisivät heidän ympärillänsä kuin paarmat. Hannu huuteli koiria nimeltä saadaksensa heitä erillensä karhusta, mutta tappelu-innossansa he eivät kuulleet hänen ääntänsä.
"Nuo tuhmat elukat!" hän huusi harmissaan. "Minun täytyy ampua uhalla, vaikkapa haavoittaisinkin jonkun heistä. Se on parempi kuin, että vihollinen tekee lopun kaikista heistä."
Hannu kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja odotti sopivaa tilaisuutta laukaista sen. Luoti teki tehtävänsä; emä kaatui maahan haavoitettuna keskelle päätä. Koirat karkasivat penikan niskaan ja sillä tappelu oli loppunut.
Toiset ampujat joutuivat nyt vasta kiistakentälle ja auttoivat Hannua nylkemässä kaatunutta vihollistansa. Lihasta tuli verraton paisti koirille. Heidän herransa sitä vastoin pidättivät itsellensä penikan ja laittoivat siitä oivan aamiaisen.
Vasta puolipäivän aikana oltiin valmiina matkalle. Se oli tukalata, mutta jäntevästi kestettiin kaikki vaikeudet. Pakkanen oli myös kiristymässä. Jo oli tehty kaksi pysäkkiä eli muonakätköä sopivan matkan päähän toinen toisestansa ja pääasemapaikalta. Nyt tuli myös tehdä kolmas. Mutta Robert tahtoi sillä välin tunkeita niin kauvaksi pohjaan kuin mahdollista. Hän toivoi alati löytävänsä jotain jälkeä isästänsä. Mutta kun he lopulta tulivat jyrkän jäävuoren luo, joka sulki heiltä tien, ja jonka ylitse he turhaan kokivat päästä, niin he päättivät sen juurelle laittaa viimeisen muonakätkön. Ruokavarat pantiin luolaan, jonka he tapasivat; he vierittivät suuria kivilohkareita niiden ylitse, panivat pienempiä kivenmurusia päälle ja loivat lopuksi hietaa ja lunta. Sitten he hakkasivat avennon jäähän ja valoivat vettä päälle päätteksi. Nyt he luulivat niin viisaasti menetelleensä, että jääkarhut ennen repisivät kyntensä, kuin saisivat varat saaliiksensa.
Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin, Robert ja Hannu samoilivat koko päivän ympäri lähiseutuja, mutta he eivät löytäneet mitään siitä, jota etsivät. Niin muodoin täytyi lähteä paluumatkalle.
Kulku kävi nyt paljoa nopeammin, kun reet olivat tyhjät ja keveät, koirat levänneet ja hyvin ruokitut ja iljanka sileä kuin kuvastin. He saapuivat vihdoin laivalle ja heitä tervehdittiin riemullisesti. Kaikki olivat terveitä, ottamatta lukuun muutamia pakkasenpuremia, jotka pian lääkärin hoidossa paranivat.
* * * * *
Nyt oli ehditty lokaknun loppupuoleen ja tuo puoli-vuotinen talviyö läheni lähenemistään. Marraskuun alussa aurinko ei enään kohonnut taivaanrantaa korkeammalle, vaan pysähtyi siinä, ikäänkuin se olisi ollut kiinnitetty. Mutta päivänvalo oli toisinaan erinomaisen kaunis. Ruusuupunertava kohde levisi taivahalle; vaaleimpana se oli zenith'issä eli yläkohdassa, sitten se vähitellen muuttui sinipunervaksi, sinipunervasta heleäksi purppuraksi, joka väikkyi koko ilmanrannalla.