Punertava hohde idän puolella ilmoitti aamun lähenemisen, eikä tähän asti mikään ollut häirinnyt makaavia, mutta nyt joku nuuski rekiä ja koki yhtä ja toista viskata kumoon. Kumajava läähötys kuului; koirat heräsivät ensiksi, ja sitten valpas Hannu.
Koirien levottomuus todisti, että jotakin tavatonta oli tapahtumassa, jonka vuoksi Hannu heti tarttui pyssyynsä, nousi varovaisesti ja kuunteli. Hän loi silmäyksen rekien ylitse ja oli nähnyt tarpeeksi. Aika jääkarhu hiipieli ulkopuolella leiriä ja näytti halukkaalta tulemaan sisäpuolelle terveisille.
"Hyvä, että reet olivat lujasti sidotut," Hannu jupisi, "muuten mesikämmen olisi heiattanut meidät unessa. Nyt hän on tervetullut. Vuotappas kun annan sinulle turkkiisi jotakin, joka ehkä kummastuttaa sinua."
Aamunsarastus oli jo joutunut niin pitkälle, että selvästi saattoi erottaa karhun hahmoviivat. Ja kun tämä näyttihe pienestä parin reen välisestä reiästä, Hannu otti tilaisuudesta vaaria, tähtäsi ja laukasi. Karhu karjui raivokkaana, luoti oli sattunut, ehk'ei kuolettavasti. Kontio karkasi uudestansa rekien kimppuun ja puisteli niitä aikalailla. Viisainta olisi ollut lähteä käpälämäkeen, sillä laukaus saattoi leirin valvehille.
"Mitä nyt, mitä nyt on hätänä?" huutelivat unenpöppörässä olevat kumppanit.
"Nouskaa, nouskaa!" Hannu vastast. "Pyssy kouraan, sillä olemme saaneet aamuvieraita!"
Karhu murisi ja koirat ulvoivat, enempää ei tarvittukaan tekemään kehotusta vaikutukselliseksi. Pian oltiin valmiina ottamaan vastaan vierasta kuumin kourin. Kuusi pyssyä oli heti tähdättyinä kohti otsoa, joka ei hätäillyt vähääkään. Kiivas ammunta alkoi; missä tahansa karhu näkyi, se sai luotia turkkiinsa. Mutta hän kesti kauvan moista kestitystä, ravistelihe ainoastansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut pudistaa luodit itsestänsä.
"Kas vaan, tuolla on penikka myös!" Hannu huudahti. "Se onkin naaraskarhu! Siinä hänen raivoutensa ja kovapintaisuutensa. Se on saanut hylkeenpaistin haistimiinsa; siitä olisi tullut herkkupala hänen penikallensa. Mutta karhunpöysti ei maistu huonolta myöskään. Ulos siis! Eteenpäin!"
Hän hyppäsi rekien ylitse, ja Robert seurasi häntä kantapäillä. Emä oli nyt päättänyt paeta, mutta hän ei päässyt kyllin nopeasti, sillä poika viidytti häntä. Hän seisahtui sen vuoksi, kääntyi vainoojiansa vastaan, nousi takajaloilleen ja avasi veripunaisen, kahdella kiiltävällä hammasrivillä varustetun kitansa. Robert ja Hannu pitivät varansa ja laukasivat samalla kertaa pyssynsä. Luodit olivat osuneet, kontio löi hurjasti ympärillensä etukäpälöillänsä ja päästi kivun- ja roivonsekaisen karjahduksen. Silmänräpäyksen aikaa näytti siltä, kuin hän olisi aikonut syöstä urheiden vastustajiensa kimppuun, mutta koirain haukunta, jotka nyt ryntäsivät esiin, saattoivat hänen toisiin ajatuksiin. Hän sysäsi poikaansa kuonollaan, niin että se lensi kappaleen matkaa, ja luntusti itse perässä. Koirat ympäröivät häntä, mutta hän ei huolinut heistä, vaan murehti ainoastaan poikansa puolesta. Se sai sysäyksen uudestaan, sitten emä kääntyi vainoojiaan vastaan antaaksensa sille aikaa päästä pakoon. Mutta tuo typerä poika jäi aina siihen paikkaan, johon emä oli hänen singahuttanut, ja odotti aivan levollisesti, kunnes mamma tuli avuksi. Näin kului kauvan aikaa, ja Hannu sekä Robert saivat aikaa panna pyssynsä panokseen ja tulla perässä.
Koirat ajoivat sillä välin karhun ahtaasen ja kiviseen laaksoon, jossa sen oli tukalaa kulkea joutuisasti. Hän kävi yhä hitaammin, poika oli aivan uupunut, joten koirat pian saarsivat kummankin.