"Ei, päin vastoin," hän vastasi. "Me Eskimot olemme tottuneet tuollaisiin pieniin onnettomuuksiin. En tahdo ilmaiseksi tätä vaivaa nähdä. Kulku on paneva vereni liikkeelle, ja koirapariamme tarvitsevat ruokaa."
Hän oli pitänyt kiinni nuorasta, joka oli sidottu rekeen, ja veti sen helposti vahvalle jäälle. Sen jälkeen hän laittoi ajokalut kuntoon ja valjasti koirat uudestaan. Pyssyt olivat onneksi tallella, ainoastaan vähän märkiä. Mutta Hannu kuivasi ja ruokkosi ne, pani ne uuteen panokseen ja kaasi runsaasti ruutia sankkiläpeen. Hylkeet olivat vielä jäljellä, noin sadan askelen päässä, muutamat jäällä, toiset vain pää ylhäällä vedestä ja mulkoilivat utelijaina metsästäjiä.
Nämä kulkivat varovaisesti ja pysähtyivät luminietoksen taakse.
"Nyt meidän tulee ampua samalla kertaa," Hannu lausui, "saadaksemme kaksi, sillä ensi laukauksen kuultuansa toiset sukeltavat ja katoavat. Tähdätkää tuota suurta hidasta rötkälettä, herra Robert, tuota, joka on likinnä; minä otan hänen toverinsa. Oletteko valmis?"
"Olen."
"Antakaa mennä."
Kaksi laukausta pamahti. Hylkeet mulahtivat veteen, mutta kaksi jäi liikkumattomana makaamaan.
"Hyvin osattu!" Hannu riemuitsi. "Luodit ovat sattuneet päähän. Hoh, vähän harjoitusta vain, niin olette tarkka ampuja."
He kiiruhtivat noutamaan saalistansa. Hannu avasi hylkeet mahasta, viskasi sisukset koirille, otti pienen kirveensä vyöstään ja palotteli lihat, jotka kuormattiin rekeen. Sen jälkeen he läksivät paluumatkalle.
Veneissä syntyi iloa heidän palatessansa kumppaniensa luoksi; koirat ulvoivat ilosta saadessaan odotetun ravintonsa. Kun tämä lyhyt päivä oli jo lopussa, päätettiin jäädä siihen yöksi. Reet asetettiin kehään, niin että ne muodostivat turvamuurin, jonka takana saattoi levätä. Kukin ryömi makuusäkkiinsä, peittyi turkkeihinsa, ja pian kaikki olivat syvässä unessa. Syvä hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri, silloin tällöin kuului vain kuorsaus taikka koiran murina, jota makuutoverinsa oli nyhjäissyt.