Koirat kiisivät eteenpäin täyttä vauhtia, ja oli kuljettu jo aika matka, ennenkuin Robert huomautti Hannulle jään heikkouden.
"Noh, kohta olemme perillä," Hannu vastasi. "Palata emme saa, sillä silloin kadotamme saaliimme. Paras on kulkea niin nopeasti kuin mahdollista, ja kyllä jää kestää, kun vaan koirat tekevät tehtävänsä."
Huutaen ja sivallellen ruoskallaan Hannu ajoi juoksijoitaan, jotka enensivät vauhtinsa verrattomaksi nopeudeksi. Vähän matkaa vielä, niin olisi oltu vahvemmalla jäällä. Metsästäjämme olivat pelon ja toivon vaiheilla, mutta juuri kuin he luulivat pääsneensä vaarasta tapahtui jotakin, jota he vähimmin olivat odottaneet. Koirat seisahtuivat äkisti, luultavasti peloissaan ohuen jään aaltoilevasta liikkeestä. Saada ne juoksemaan oli mahdotonta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä myös myöhäistä. Jää murtui vasemman jalaksen alta.
"Pelastakaa itsenne herra!" Hannu huusi. "Eteenpäin! Laahatkaa itseänne mahallanne jään poikki ja jättäkää reki koirineen minun haltuuni. Ei vielä hätää ole, jos vaan teette, niinkuin sanon."
Robert totteli vaistontapaisesti tätä neuvoa, jätti reen ja heittihe jäälle, jolloin Hannu antoi hänelle takaapäin aika sysäyksen, niin että hän luisti ainakin kymmenen askelta eteenpäin. Puolessa minuutissa hän oli vahvalla jäällä.
Hannu koetti sillävälin epätoivoisilla ponnistuksilla leikata koirain vetohihnoja poikki ja pelastaa eläinraukat. Hän heittihe eteenpäin ja ui seuraavassa hetkessä jääsohjeessa. Robert pelkäsi näkevänsä hänen ja koirain uppoavan, kun lopulta taitavan uijan onnistui katkaista koirain vetohihnat ja auttaa koirat vahvalle jäälle. Sitten hän kiiruhti reen luoksi ja sitoi siihen nuoran, jonka pään hän otti hampaisinsa ja ui jäänreunalle. Mutta hänen ponnistuksensa päästä ylös olivat turhia, sillä jää murtui aina hänen allansa, ja tällä tavoin hänen voimansa pian olisivat uupuneet.
"Reki!" Robert huudahti. "Ota reki avuksesi!"
Hannu ymmärsi hänen ajatuksensa. Hän vei reen juuri jään reunalle, laski toisen polvensa sille, tekihe mahdollisimman keveäksi, pullisti rintansa, ojensi käsivartensa varovaisesti, hypähti äkisti potkaisten rekeä jaloillansa ja pääsi siten jäälle. Rehellinen Hannu oli pelastettu. Mutta hän makasi liikkumatta, ikäänkuin kuollut. Robert hieroi hänen kangistuneita jäseniänsä, otti vyöltänsä pienen pullon ja antoi hänen juoda tilkan viiniä. Elämä palasi ja pian Hannu oli pystyssä taasen.
"Kas niin," hän sanoi, "kiitos, herra Robert! Menkäämme nyt tervehtimään hylkeitä!"
Robert katsoi häneen kummastellen. "Eikö metsästyshalusi jo ole sammunut, Hannu hyvä?" hän kysyi.