"En, me seuraamme sinua kaikin," kapteeni vastasi. "Huomenna hyvään aikaan lähdemme matkalle. Me jakaumme kahteen joukkoon ja otamme mukaamme evästä kahdeksaksi päiväksi, joiden kuluttua taas tapaamme toisemme täällä, sittenkuin eri suunnilta olemme seutua tutkineet."
Robert luuli pohjaisen suunnan vievän varmimmasti perille, jonka vuoksi hän tahtoi lähteä sinnepäin Hannu muassaan. Kapteeni lupasi seurata heitä. Jo edellisenä iltana pantiin kaikki reet järjestykseen ja kuormattiin eväällä, kuokiila, lapioilla, nuorilla ja muilla, mitä hätätilassa tarvittaisiin. Aamulla ani varhain lähtö tapahtui; lääkäri seuralaisineen kääntyi oikealle, ja kapteeni omineen samosi jääpeitteistä vuoriselännettä kohti.
Niin kauvan kaikki meni hyvin, kuin tultiin vuoren juurelle ja piti ruveta nousemaan. Tietä tahi polkua ei ollut ajattelemistakaan. Vuovattiin kuitenkin ylöspäin niin hyvin, kuin päästiin, ja tultiin jäätimölle, jossa paikka paikoin tavattiin viittä kuutta sataa jalkaa korkeita luotisuoria seinämiä. Urheat kiipijät hinasivat itseänsä kuitenkin kauheiden syvänteiden ohitse, jossa yksi ainoa luiskahdus olisi ollut varma kuolema; he kiipesivät jääkenttien rinteitä, joissa ehkä petolliset kuilut heitä uhkasivat, he kävivät rotkojen poikki, jossa heikko horjuva lauta oli portaana. Useita kertoja täytyi tehdä pitkiä kierroksia, ennenkuin löydettiin niin kapea kohta, että pieni lauta ulottui yhdistämään molempia seiniä; usein täytyi hakata astumia jäähän, kun sileä jääseinä ei suonut jalansijaa.
Vaikeinta kuitenkin oli kuljettaa koiria ja rekiä edespäin. Monesti täytyt purkaa kuormat ja kappaleittain kuljettaa niitä pitkin jääseinämää. Se maksoi, niinkuin kyllä saattaa huomata, paljon ponnistuksia kulkea tietä, joka laatuitui tuhansin tavoin, ja sittenkuin muutamia tuntia oli käyty, kiivetty, ryömitty ja ajettu, melkein kaikkein voimat olivat uupuneet. Vielä tunti, ja kukaan ei jaksanut enään. Kapteeni Becker oli lähes taintioin ikäkautensa painosta, ja Hannu istui väsymyksen kuvana vavisten kinoksella. Koirat olivat panneet maata ja huokuivat kuin puhaltavat palkeet. Ainoastansa Robert oli vielä pystyssä. Ajatellen isäänsä hän sai voimaa ja rohkeutta.
"Ei käy laatuun," kapteeni lausui raukealla äänellä. "Minä en jaksa askeltakaan enempää."
Hannu nyökäytti päätään surullisesti; hänkin yhdistyi kapteenin mielipiteesen.
"Hyvä," Robert lausui; "jääkää tänne taikka kääntykää; minä käyn eteenpäin. — Hyvästi, kapteeni!" hän lisäsi. "Hyvästi Hannu! Jos en palaa, niin rukoilkaa puolestani. Lohduttakaa äitiäni, kapteeni! Minun täytyy tehdä velvollisuuteni taikka kuolla."
Ei maksanut vaivaa koettaa häntä pidättää. Hän pudisti matkakumppaniensa käsiä ja jatkoi matkaansa. Kapteeni ja Hannu kokivat kyllä epätoivoisilla ponnistuksilla häntä seurata, mutta se oli turhaa.
Robertin rohkeus ei horjunut silmänräpäystäkään. Noustuansa noin tunnin ajan hän oivalsi tien käyvän tasaisemmaksi ja saattoi käydä ripeimmin askelin. Hän pääsi lopuksi tasaiselle tielle, joka, kuten näytti, kiersi vuoren korkeimman kukkulan. Tätä hän kävi ja pääsi tien jyrkästi kääntyessä vasten luuloansa paikalle, josta hän saattoi lavealti katsella vuoren toisella puolen olevaa seutua. Hän oli onnellisesti kiertänyt vuoren jääpeitteisen kiireen; edullisin onnistus oli hänen uljuutensa palkinnut.
Mykistyneenä onnestansa hän seisoi hetken liikkumatta; sitten hän päästi ilohuudon ja polvisttu kiittämään Jumalaa.