Hän alkoi sitten tuumailla. Palaisiko hän nyt ilmoittamaan löytönsä kapteenille ja Hannulle? Ei, se oli jo myöhäistä, jos hän tahtoi päästä vuoren pohjoiselle juurelle, hänen täytyi kiiruhtaa. Vakavasti hän siis jatkoi matkaansa ja astui jyrkkämää alaspäin, joka oli tasaisempi tällä kuin pohjoisella puolella. Hän milloin juoksi ja milloin kävi; toisinaan hän istuiltansa laski jäätä alaspäin. Vihdoin hän taas tuli jyrkälle jääseinämälle, jota hänen täytyi kiertää saadaksensa vapaan näköalan vasemmalle.
Hän hämmästyi ja seisahtui. Edessänsä oli sula vesi, hopeankirkas kalvo ulottuen kauvaksi pohjaan, jossa sitä rajoitti silmänkantamaton jääkenttä. Hänen silmänsä katselivat vettä ja maata niin kauvaksi kuin hän voi nähdä. Kaikki näytti autiolta ja tyhjältä. Mielipahan tunne valtasi hänet. Koneellisesti hän jatkoi matkaansa; hän oli jo melkein lakannut toivomasta. Kerrassaan hän seisoi jääseinämän partaalla, joka äkkijyrkästi laskeui mereen. Hän astui kauhusta vavisten askelen takaisin ja oli vähällä pudota tuohon hirmuiseen syvyyteen. Mutta yht'äkkiä hän päästi suuren ilohuudon ja heittihe sivulle; molemmin käsin hänen täytyi pitää itseänsä kiinni, ettei putoaisi. Hän loi taas silmänsä samalle suunnalle ja uusi sanomatonta onnea ja iloa ilmaiseva huuto seurasi. Hänen alapuolellaan, lähellä rantaa, oli laiva, kaunis ja komea alus. Rannalla hän näki ihmisiä kulkevan edes takaisin, kannella niinikään. Muutamat soutivat veneessä maalle.
Olikohan tämä Ellenor, hänen isänsä laiva? Väli oli liian pitkä saada selkoa siitä. Mutta Robert muisteli, että hänellä metsästyslaukussansa olikin tähystin. Hän otti sen esiin ja pani sen silmällensä, mutta hänen kätensä vapisi kuin haavanlehti tuulessa. Vihdoin hän laskihe pitkäkseen jäälle ja etsi tukikohdan tähystimelleen. Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänelle kaikki — — — se oli Ellenor.
Kului iso aika, ennenkuin Robert tointui niin paljon, että voi jatkaa matkaansa. Vihdoin hän nousi ja etsi paikan, missä laskeuminen oli helpoin. Viete oli vähemmän jyrkkävä; hän ponnisti kaiken nopeutensa ja saapui melkein hengetönnä alas rannalle.
"Kapteeni Griffin! Isäni, elääkö hän?" hän huusi muutamille miehille, jotka tulivat häntä vastaan.
Myöntävä vastaus seurasi, ja sitten miesten ilohuuto, sillä he olivat tunteneet Robertin. Sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enempää, hän oli uupumuksesta ja mielenliikutuksesta vaipunut tunnottomana maahan.
Kun Robert taas toipui, hän löysi itsensä isänsä sylissä. Isä tuhlasi häneen kaiken sydämensä hellyyden ja kyseli häneltä innokkaimmin syytä hänen ilmaumiseensa näin kaukana pohjassa. Kului kauvan, ennenkuin Robert voi niin paljon hallita tunteitansa, että hän saattoi antaa yhtäjaksoisen kertomuksen. Kapteeni Griffin väkineen kuunteli ilon ihmeissä ja, kun Robert oli lopettanut puheensa, he päästivät pauhaavan eläköön-huudon ilmoittaaksensa kiitollisuuttansa hänelle ja Becker kapteenille.
Griffin vuorostansa kertoi pojallensa, kuinka hän kahdesti oli viettänyt talven jäätyneenä siihen lahteen, jossa Robert nyt hänen löysi. "Tuo jääkenttä," hän sanoi, "joka nyt ulottuu useita penikulmia pohjaiseen päin, on läpipääsemätön este, joka erottaa meidät avoimesta merestä, ja sen poikki nyt emme koskaan enään koetakkaan tunkea. Luultavasti se sulaa vasta erittäin lämpiminä kesinä, ja kuka tietää, miten kauvan se aika viipyy. Me olisimme jo aikoja sitten jättäneet Ellenorin ja lähteneet paluumatkalle jalkaisin, jos sellainen koe olisi ollut mahdollinen. Lähimmät uutisasutukset ovat satoja penikulmia täältä, eikä meillä ollut koiria eikä rekiä voidaksemme viedä evästä muassamme. Nälkäkuolema olisi ollut välttämätön kohtalomme. Sen vuoksi jäimme mieluummin tänne, toivoen, että onnellinen sattuma heidät pelastaisi. Vielä meillä on elatus-aineita ja metsästys antoi lisää. Mutta kiitos Jumalan, että tulitte! Vielä yhden talven olisimme voineet kestää tässä ankarassa ilman-alassa, sillä kun muonavarasto kerran olisi loppunut, me emme olisi eläneet ainoastaan metsästyksellä. Sen vuoksi olet tuhat kertaa tervetullut, poikaseni! Jollei Jumala olisi suonut sinulle voimaa ja rohkeutta yksin jatkaa matkaasi, ette koskaan olisi meitä löytäneet; sillä ensi keväänä meistä ei olisi ollut muuta jäljellä kuin jähmettyneet ruumiimme."
Uusi syleily seurasi, ja miehistö päästi uuden eläköön-huudon.
Mutta Robert hylkäsi kaikki heidän kiitoksensa.