Lähtöpäivä tuli. Puolisonsa ja lastensa seuraamana kapteeni Griffin lähti kauniille laivallensa. Hän näytti heille, kuinka taneasti se oli rakettu, mutta samassa myöskin, kuinka sievä ja keveä se oli; hän vei heidät joka paikkaan ja näytti runsaan muonavaraston, turkit, hätämajat, sanalla sanoen kaikki, mikä voi rauhoittaa kotiin jääviä. Se lievitti, mikäli saattoi, erohetken katkeruutta. Kapteeni syleili puolisoansa ja lapsiaan, jotka astuivat veneesen, mikä oli vievä heidät maalle. "Jumala teitä siunatkoon!" kapteeni huusi heille. Pian sen jälkeen he näkivät Ellenorin nostavan valkeat purjeensa, ja majesteetillisesti kuin joutsen tämä kaunis laiva kiisi aaltoja pitkin.

* * * * *

Kuukausi kuukaudelta kului, ja joka päivä rouva Griffin rukoili Jumalaa varjelemaan puolisotansa ja antamaan hänen palata terveenä kotiin. Alituinen suru rasitti kuitenkin hänen sydäntänsä; kärsimättömänä, synkät aavistukset mielessä hän odotti sitä aikaa, jolloin valaskalanpyytäjien oli tapana palata.

Hänen poikansa, reipas Robert taas oli hyvällä mielellä, vaikka hän ei suinkaan ollut unhottanut isäänsä; päin vastoin kaikki hänen ajatuksensa työskentelivät hänessä. Hän luki kaikkia kirjoja, jotka taisivat antaa hänelle tietoja pohjoisista seuduista, niiden ominaisuuksista ja vaaroista, ja samalla isän kuva väikkyi aina hänen silmissänsä. Hän luuli näkevänsä, kuinka hän rohkeana ja nerokkaana voitti taikka väisti uhkaavat vaarat. Robert kävi usein kapteeni Beckerillä, joka kertoi hänelle kaikki mitä hän itse jäämerenmatkoillansa oli nähnyt ja kokenut. Tämä vanna merimies sai Robertista tarkkaavaisen ja tiedonhaluisen oppilaan, jonka aina iloinen ja hilpeä olento häntä suuresti miellytti. Pitkän aikaa kapteeni Backerin täytyi olla sairasvuoteella, ja Robertin käynnit hänen luonaan olivat hänen parhaana huvituksenansa sillä aikaa; tervehdyttyänsäkin hän oleskeli halusta pojan parissa. Tämä kävi hänen kanssaan kaikilla huvimatkoilla. He kävivät etenkin satamassa ja siellä olevilla laivoilla, jolloin Backer kertoi hänelle, mitä meritoimiin kuului, ja täydensi käytöllisesti näin sen tieteellisen opetuksen, jonka Robert oli saanut isältänsä.

Joulukuu lähestyi, ja kaikki ne kapteenit, jotka olivat olleet valaskalanpyynnöllä, palasivat toinen toisensa perään, kaikki muut paitsi Griffin. Viimeinen heistä, kapteeni Carter, joka runsaine saaliineen tuli satamaan, toi vihdoin Griffinin perheelle sen uutisen, että hän kotimatkalla oli kohdannut hänen, ja että he puhurilla olivat vaihettaneet muutamia sanoja. "Kaikki on hyvin laivassa, kahdeksassa päivässä tulen perässä." Näin kapteeni Griffin oli sanonut: olihan se suotuisa sanoma. — Viikkoja vieri: oli täysi talvi, eikä vieläkään kaivattu tullut. Kapteeni Beckerin tuli yhä vaikeammaksi lohduttaa rouva Griffiniä, joka loi mielikuvitukseensa mitä synkinpiä kuvia. Kapteenin onnistui kuitenkin monilla lohdutuskeinoilla, joita hän keksi, niin paljon rauhoittaa häntä, että hän kärsivällisemmin ja turvallisemmin odotti lauhkeampaa vuoden-aikaa.

Kesä tuli, ja taas laivat lähtivät valaskalanpyynnille, ja taas kapteeni Becker ja Robert alkoivat joka päivä käydä satamassa hankkimassa tietoja Ellenorista. Kaunis vuodenaika hupeni; päivät kävivät lyhyemmiksi; kapteenit palasivat; ensimmäinen lumi tuli, mutta Griffiniä ei kuulunut, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Rouva raukalta sammui viimeinenkin toivon kipinä; hän oli vaipua epäilykseen ja suri puolisotansa kuolleeksi.

"Toinen kesä on tosin kulunut," kapteeni Becker lausui eräänä päivänä, kun talvimyrsky riehui ulkona, "mutta emme sen vuoksi saa langeta epätoivoon. Vielä saatamme toivoa nähdä ystäväämme. Kukaties kesä ei ole ollut kyllin lämmin sulattamaan jäitä, joihin Ellenor on puuttunut; kukaties Griffin on lähtenyt laivastansa ja käynyt jäitse johonkin uutis-asutukseen Grönlantiin taikka Eskimojen majoille, joissa hän viettää talvea. Kukaties — niin, kylläpä on monta 'kukaties'tä', joihin saatamme perustaa toivomme. Siis ystäväni, odottakaamme, odottakaamme kärsivällisesti!"

"Mutta emmekö voi tehdä mitään tehokkaampaa?" kysyi Robert, joka äänetönnä kuunteli puhetta. "Ajatelkaas, että hän on joutunut haaksirikkoon, että hän on suljettuna jäihin, että hän, ollen ilman laivoja ja muita välikappaleita, joilla hän voisi saapua lauhkeampiin seutuihin, taistelee pakkasta ja puutetta vastaan, ja ainoa, mikä häntä elähyttää, on toivo, että me etsisimme ja pelastaisimme hänet hänen hirveästä tilastansa. Voi äitiäni, jos niin olisi! Tuo ajatus ei anna minulle hiukkaakaan lepoa. Minusta tuntuu kuin isäni ojentaisi käsiänsä puoleeni. Ei, me emme saa kauvemmin olla ristissä käsin ja vain odottaa häntä, meidän täytyy tehdä enemmän."

"Jumal'auta, poika on oikeassa!" Becker lausui. "Te olette kyllin rikas, rouvani, säästääksenne kulutuksia, ja minä olisin kehno ystävä, jollen panisi parastani Griffinin puolesta. Niin, Robert on oikeassa, meidän täytyy etsiä hän. Tulevana keväänä lähden matkalle ja olen Jumalan avulla saapa selon hänestä."

"Ja minä seuraan luonnollisesti teitä, kapteeni Becker!" Robert sanoi innokkaasti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen poskensa hehkuivat jaloista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä. "Ah, tätä onnea, tätä sanomatonta onnea löytää isäni ja ehkä pelastaakin hätet kuolemanvaaroista, hädästä ja kurjuudesta! Sinä et saa estää minua, äitini! Kenenkä velvollisuus, jollei pojan, on etsiä armas isänsä!"