Rouva Griffin taisteli kovan sodan sydämessänsä. Hän oli kyllä altis suurimpiinkin uhrauksiin puolisonsa hyväksi; mutta antaisiko hän poikansakin niiden vaarojen alaiseksi, jotka jo ehkä olivat hänen puolisonsa näännyttäneet? Mutta eikö tämä toiselta puolen ollut juuri Robertin velvollisuus? Hän ei ollut lapsi enään, vaan roteva, reipas ja nerokas nuorukainen, ja jalo tarkoitus elvytti hänen sieluansa, äidinsydämen täytyi myöntyä:
"Olkoon menneeksi, poikani," hän lausui vapisevalla äänellä laskien kätensä poikansa pään päälle, "lähde Jumalan nimeen; Hän olkoon kanssasi! Jumala armahtakoon minua älköönkä riistäkö sekä puolisoa että poikaa minulta! Mene matkaasi, Robert! — Minä uskon poikani teille, kapteeni Becker; pitäkää huolta hänestä ja suojelkaa häntä."
Jalomielinen kapteeni lupasi tämän uskomielisellä tavallansa, ja matka oli päätetty; kaikkiin valmistuksiin ruvettiin viipymättä. Becker osti laivan, joka vartavasten oli rakettu ja varustettu jäämeremmatkoja varten, ja kuormitti sen niin runsaasti kaikenlaisilla ruokavaroilla, että he saattoivat viettää ei ainoastaan yhden vaan parikin talvea kaukana pohjassa.
Hetki löi, jona rouva Griffin oli jättävä poikansa hyvästi. Hänellä oli enemmän voimaa ja vakavuutta kuin oli toivonutkaan. Hän syleili ja siunasi Robertia. Vielä kerran hän sydämellisesti varoitti Beckeriä pitämään huolta hänestä, ja kapteeni uudisti lupauksensa. Kohta he olivat Toivolla — se oli laivan nimi — eikä viipynytkään kauvan, kun ankkuri oli nostettu, ja Toivo pullistunein purjein riensi pohjaseen, pohjaseen!
Muutaman viikon kuluttua lähestyttiin Grönlannin rantamia. Kapteeni Beckerin aikomus oli laskea Kalaniemelle, jossa oli Tanskalaisten turskanpyynnön ja -valmistuksen pääasema, kun eräs tapaus vaikutti, että hän hiukan muutti suuutaansa.
Robert seisoi eräänä aamuna mastonhäkissä ja tarkasteli tähystin silmällä aukeata ulappaa. Muutamia mahdottoman suuria jäävuoria uiskenteli etäällä, mutta maata eikä purjetta hän ei oivaltanut. Uupuneena turhaan tutkimukseensa hän oli lähteä alas, kun hän viimeisellä katsauksella havaitsi pienen mustan esineen, jota hän ensin luuli valaskalaksi. Mutta se se ei kuitenkaan voinut olla; hän oli näkevinään pienen lipun liehuvan mustan pilkun yläpuolella. Keksintö tuli hänestä yhä merkillisemmäksi, jonka vuoksi hän lopulta huusi kapteenia, joka ensimmäisen perämiehen kanssa käveli edes takaisin peräkannella.
Kapteeni Becker noudatti tähystimensä — parhaan mitä laivassa oli — ja katseli Robertin osottamalle suunnalle.
"Kas, se on kajakki!" hän sanoi vähän ajan kuluttua. "Luullakseni siinä on ihminen, joka on nostanut hätälipun."
"Kajakki? Mikä se on?" kysyi Robert, joka sillä välin oli tullut kannelle.
"Kajakki on kevyt vene, jota Eskimot käyttävät kalastaissaan ia muilla merimatkoilla. Se on yksipuimen ja peitetty hylkeennahalla. Paitsi keskessä olevaa pyöreätä reikää, jossa soutaja istuu, kajakki on kokonaan ilman- ja vedenpitävä. Kevyt kun se on, sellainen vene kulkee erinomaisen nopeasti vedenkalvossa, ja sen vuoksi en käsitä, miksi tuo on paikallaan ja liikkumatonna kuin puupölkky."