"Jokin onnettomuus on kohdannut miesparkaa, joka tuossa istuu," Robert arveli. "Kas, hän heiluttaa yhä hätälippuaan. Meidän täytyy hänelle avuksi."
"Tietysti," kapteeni vastasi, "vaikka siten joudumme oikealta suunnaltamme." Hän jakeli käskyjänsä, ja Toivo laski kohta toiseen suuntaan suoraan kajakkia kohden.
"Nuo ihmiset ovat oikeita uskalikkoja," kapteeni lausui. "Kun Eskimo noin istuu venosessaan, joka myös tavoin ympäröi häntä, puettuna päähän saakka piukkaan hylkeennahkaiseen pukuunsa, ja tarttuu airoonsa, jossa on kummassakin päässä lapa, hän luulee olevansa yhtä varmassa turvassa kuin kalalokki, joka siivillään liitelee aaltojen yli. Mutta Eskimot ovat monen vaaran alaisia: varsinkin heillä on kulkujäissä ja ajopuissa kaksi kovaa vihollista, jos kajakki törmää niitä vastaan, ne repivät venepeitteen ja miesparka uppoo silloin pohjaan."
Kapteenin ja Robertin puhuessa Eskimoista, jotka edellinen tunsi jo entisiltä matkoiltaan näillä purjehdusvesillä, laiva tuli yhä likemmäksi yksinäistä kajakkia. Siinä istui noin parinkymmenen vuotias nuorukainen, joka rukoillen ojenteli käsiänsä pelastajoitaan kohden; hän oli hyvin kalvakka, ja kirkkaat kyynelet vuosivat hänen poskillensa.
Eskimo kajakkineen otettiin kiiruusti kannelle. Kun miesparka oli päässyt kannelle, hän oli niin voimaton, että hän annettiin laivalääkärin haltuun. Robert ryhtyi häneen innokkaasti, ja hänen ja lääkärin onnistui vihdoin yhdistetyin ponnistuksin saada hän tunnoilleen. Hänelle annettiin ruokaa ja juomaa, jonka jälkeen hän jätettiin lepoon ja rauhaan, joka virkisti hänen voimiansa. Seuraavana aamuna Robert vei hoidokkaansa kapteenin luo, joka tavallisella hyväntahtoisuudellaan otti hänet vastaan.
"No, poikaseni," kapteeni Becker sanoi, "sinä et näy tehneen juuri onnellista matkaa. Mikä nimesi on?"
"Hannu, Kristian, kotoisin Kalaniemeltä Grönlannista."
"Sitten olet joutunut jotenkin etäälle kodistasi, Hannu hyvä. Kuinka se kävi?"
"Minä lähdin hylkeenpyynnölle, herra," Eskimo vastasi, "sillä minä olen metsästäjä, ja maanmieheni pitävät minua tarkimpana ampujana seassansa. Minä otin mukaani pyssyn ja luotipussin sekä evästä pariksi päiväksi, sitten sousin jotenkin kauas merelle saareen, johon tiesin hylkeitten tavallisesti tulevan lekottelemaan. Tuli yö, ja minä olin varmaankin nukkunut, kun kova kolaus herätti minut, ja minä veneineni pyörähdin useita kertoja ympäri, joten jo luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta onnekseni kajakkini kääntyi jälleen pystyyn. Luultavasti olin tölmännyt valaskalaa vastaan, taikka iso hylje oli kulkenut pimeässä ylitseni. Oli syy mikä tahansa, sitä en silloin ajatellut; aivan toinen asia minun huoletti. Pyssyni oli uponnut meren pohjaan; se oli mennyttä kalua; mutta airo, herra, airo oli myös poissa ja mitä minä airotta voin tehdä näin kaukana maasta? Minun piti etsiä se, ja sousin sen vuoksi käsillä, mutta pimeässä oli mahdotonta löytää haettavaani. Yhtä hyvinhän saatoin poikistua airosta kuin lähestyä sitä; tätä ajatellen päätin olla alallani aamuun asti. Vihdoin idässä päivä koitti, pimeys hälveni, mutta vaikka kuinka katselinkin, airoa en nähnyt. Tilani oli arveluttava, jo luulin joutuneeni surman suuhun, jollei joku toinen kajakki taikka valaskalanpyytäjä tulisi pelastamaan minua. Kolme päivää ja kolme yötä kului; mitään pelastuksen toivoa ei ollut; ruokavarani olivat loppuneet. Taas aurinko vaipui mereen, taas se nousi sieltä. Minä olin tullut niin voimattomaksi, että tuskin voin pitää pääni pystyssä ja tähystellä pitkin merta. Mutta juuri samassa hetkessä kuin koin tottua kohtalooni ja ajattelin: "Tapahtukoon sinun tahtosi," juuri silloin keksin teidän purjeenne, joka lähestyi yhä enemmän ja enemmän, vaikk'ei aivan suoraan minua kohden. Ah, herra, minä ponnistin viimeiset voimani, liehutin nuttuani pääni ylitse ja odotin tuskallisesti merkkiä, että olin havaittu. Jumalan kiitos, te käänsitte, minä olin nähty, pelastajani lähestyivät — ah! en voi selittää iloani. Mitä sitten tapahtui, itse tiedätte parhaiten. Kiitos, kiitos, rakas herra, siitä, että pelastitte vaivaisen elämäni."
"Tätä nuorta herraa sinun tulee kiittää," kapteeni lausui osottaen Robertia, "jollei hän olisi nähnyt sinua mastonhäkistä, olisimme purjehtineet ohitsesi huomaamatta sinua."