Hannu osotti Robertille hartainta kiitollisuutta ja kertoi olevansa yksinään mailmassa ilman vanhempia ja veljiä ja pyysi, että Robert ottaisi hänet palvelijaksensa; sillä hän osasi käyttää sekä pyssyä että harpuunia, metsästää sekä karhuja että valaskaloja. Robert katsoi kysyvästi kapteeniin ja, kun tämä nyykäytti päätään suostumuksen merkiksi, otti Eskimon metsästäjäksensä ja lupasi hankkia hänelle kaikki sellaiseen toimeen tarvittavat kalut.
Muutaman päivän perästä Toivo saapui Kalaniemen satamaan, jossa väestö suuresti kummasteli nähdessään Hannun hengissä, sillä kaikki luulivat hänen jo aikoja sitten kuolleeksi. Kaikki tiedot, jotka kapteeni Becker sai Hannusta, vakuuttivat hänelle, että tämä oli kelpo nuorimies ja että häntä pidettiin koko paikkakunnan taitavimpana ja rohkeimpana metsästäjänä.
Sittenkuin Kalaniemellä oli tehty tarkimmat kapteeni Griffiniä koskevat kuulustelemukset, ankkuri taas nostettiin vaikka ei ketään löydetty, jolla olisi ollut tietoja annettavana. Nyt päätettiin panna toimeen aikomus kulkea pitkin Grönlannin rantamia, ja laivan suunta käännettiin Melville lahtea kohti.
Kuljettiin satamasta toiseen ja ruvettiin joka paikassa tuttavuuteen maan asukasten kanssa osaksi siinä aikomuksessa että saataisiin, mitä tarvittiin, osaksi, että kuulusteltaisiin kapteeni Griffiniä. Robert oli Hannulle ilmoittanut matkan tarkoituksen, ja tämä oli hänellä hyvänä apuna sekä kaupanteossa, että etsimässä jälkiä oikealle tielle. Muutamat maan asukkaat, joita Hannu puhutteli, sanoivat hänelle metsästysmatkallansa nähneensä sellaisen laivan, kuin hän kertoi, ankkurissa Cap Rileyn kohdalla jäihin juuttuneena, mutta runsaasti varustettuna ruokavaroilla. Miehistö oli ollut terve, ja hyvällä mielellä oli ainoastaan odotettu jäänlähtöä matkan jatkamista varten. Tämä oli tapahtunut noin yhdeksän kuukautta sitten.
Vaikka tämä tieto olikin vaillinainen, se kuitenkin antoi uusia toivoja. että laiva oli vielä mainitussa paikassa ja pitkittä puheitta päätettiin purjehtia Cap Rileytä kohden. Vaikk'ei siellä löydettäisikään laivaa, ainakin saataisiin tarkka tieto, oliko Ellenor se laiva, jonka Eskimot kertoivat siellä nähneensä.
Cap Riley oli etäällä, mutta matkan pituus ja vaikeudet eivät voineet pelottaa kapteeni Beckeriä eikä hänen reipasta toveriansa. Mitä enemmän pohjaan tungettiin, sitä enemmän kasvoivat vaarat, joiden kanssa oli taisteleminen. Toisinaan levisi niin tiheä sumu merelle, ettei nähnyt paria askeltakaan eteensä, joskus taas oli tunkeuminen suurten jäävuorien välitse, jotka usein uhkasivat välttämätöntä perikatoa. Suurin heitä kohtaava vaara oli raju myrsky, joka ajeli kauheita äämöhkäleitä laivaa vastaan. Koska oltiin lähellä maata, niin kapteeni käski laskemaan laivaa pieneen lahteen. Toivo pantiin kahteen ankkuriin; mutta kauvan ei kestänyt, kuin toinen ankkuriköysi katkesi toisensa perään, ikäänkuin ne olisivat olleet soittimen kieliä, ja laiva viskattiin takaisin ulapalle. Kapteeni ei sentään menettänyt levollista mielenmalttiansa ja hänen esimerkkinsä oli hyvänä rohkaistuskeinona väestössä. Kaikki työskentelivät uutterasti, ja pian Toivo totteli taas peräsintä. Vaara ei kuitenkaan vielä ollut sivuitse, ja vasta aamulla, kun oli päästy ajojäistä ja myrsky alkanut tyyntyä, miehistö uskalsi levollisemmin henkiä, ja lyhyt uni virkisti heitä niistä vaivoista, joita yön kuluessa olivat kärsineet.
Kapteeni, ensimmäinen perämies Lowell ja Robert eivät hetkeksikään lähteneet kannelta.
"Nyt tiedät, Robert," kapteeni lausui, "mitä jäämeren vaaroja vastaan taisteleminen merkitsee."
"Kyllä, ja tunnustanpa niiden olevan suurempia, kuin olen ajatellutkaan. Monesti luulin viime yönä loppumme varmaksi, ja ainoastaan teidän taitavuuttanne, kapteeni Becker, meidän on kiittäminen pelastuksestamme."
"Vastuksemme on tullut tuolta ylhäältä," kapteeni lausui luoden silmänsä taivaasen, "Jumala on ihmeellisesti varjellut meitä. Mutta nyt on kysymys, jatkammeko matkaamme Cap Rileylle, vai etsimmekö suojapaikan, johon asetumme talvenpitoon. Vaarat tulevat hetki hetkeltä suuremmiksi ja pelottavammiksi."