"Ah ei, kapteeni, ettehän todellakaan vielä aio ruveta ankkuriin," Robert sanoi innokkaasti. "Jumala on suojeleva meitä nyt, niinkuin tähänkin asti. Minulla ei olisi koko talvena ainoatakaan levollista hetkeä, jollemme olisi ainakin Cap Rileyllä saakka. Rohkeutta, kapteeni! Isäni henki rippuu siitä."
"Olkoon niin sitten, Jumalan nimeen!" kapteeni vastasi. "Sinä olet reipas nuorukainen, poikaseni! Tietysti meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja jos sorrumme, olemme kuitenkin tehneet velvollisuutemme!"
Purjehdittiin edelleen, ja vastoin kapteenin luuloa meri tuli aina puhtaammaksi jäistä, mitä kauvemmaksi saavuttiin pohjaan.
Sää oli yhä kaunis; aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla, ja kapteenin laskut osottivat, että ei enään oltu kaukana Cap Rileystä.
"Huomenna olemme luullakseni perillä," hän sanoi Robertille, joka kärsimättömänä halusi selkoa asiasta.
Yö tuli, mutta ollen niin lähellä matkan loppua Robert ei saanut unen kutkaustakaan silmiinsä. Hän löytäisi isänsä, taikka ainakin saisi tiedon, vieläkö hän oli elossa. Aamun sarastaessa hän nousi mastonhäkkiin ja katseli tähystimellään sille taholle, jossa hän toivoi näkevänsä Cap Rileyn huippujen kohoavan merestä.
"Sinä olet varhain työssäsi," huusi kapteeni, joka vähää myöhemmin tuli kannelle. "Vielä kuluu useita tuntia, ennenkuin pääsemme niin likelle maata, että saatamme nähdä rannan."
"Se ei tee mitään, kapteeni!" Robert vastasi. "Minä tahdon ensimmaisenä saada maan näkyviini. Ilma on kirkas, niin että rannan pitäisi näkyä kauvaksikin."
Kapteeni hymyili nuorukaisen innolle. Robert jatkoi uutterasti tähystelemistään huolimatta muusta. Päivän koittaissa nousi puoliksi läpinäkyvä sumu merelle, mutta Robert ei kuitenkaan luopunut työstänsä toivoen puolipäiväauringon hajoittavan usvat. Niin tapahtuikin; taivaanranta kuvastui selvästi viheriäistä veden pintaa vastaan, ja samaasa kaikui riemuhuuto mastonhäkistä.
"Maa, kapteeni Becker!" Robert huusi heiluttaen lakkiaan päänsä ylitse.
"Minä näen pari kallionhuippua eli kivikasaa. Onkohan se Cap Riley?"