* * * * *
Lähdettyänsä Cap Rileyltä ystävämme saapuivat muutaman päivän perästä lahteen, jossa he ollen näin kaukana eivät toivoneet löytävänsä ihmis-asuntoja. He hämmästyivät siis suuresti nähdessään joukon Eskimoja rannalla. Kapteeni ja Robert ottivat Hannun kanssansa ja lähtivät maalle. Jälkimmäinen rupesi puheisin maanmiestensä kanssa ja kysyi heiltä tavallisuuden mukaan tietoja kapteeni Griffinistä. Mutta he eivät tietäneet mitään hänestä. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, jotka olivat vaimoineen ja lapsineen ainoastaan epämääräiseksi ajaksi asettuneet tähän seutuun, ja aikoivat talven tullen vetäyä etelään päin. Kapteeni Becker oli jättää heidät, kun Hannu pidätti häntä.
"Tämä on luullasseni," hän sanoi, "viimeinen tilaisuus saada koiria ja rekiä."
"Koiria ja rekiä?" kapteeni matki, "Ahaa," hän lisäsi vähän ajateltuansa, "sinä olet oikeassa, Hannu hyvä! Niistä olisi kyllä meille suurta hyötyä talvimajoissamme, mutta mistä saisimme niille ruokaa?"
"Heittäkää se minun huolekseni, herra kapteeni!" Hannu vastasi. "Eskimokoirat eivät ole mitään herkkusuita, ne syövät mitä hyvänsä, karhun- ja hylkeenlihaa, vieläpä kalanpäitä ja muuta törkyä. Ainoastaan suolattua lihaa ne eivät syö. Niin kauvan kuin minulla on ruutia ja luotia, heiltä ei ole ruoka puuttuva."
"No kysyppäs sitten maanmiehiltäsi, tokko he tahtovat luovuttaa meille muutamia koiria."
Eskimot olivat suostuvia kauppaan halvasta hinnasta, ja Hannu valitsi suuresta joukosta viisikymmentä parasta koiraa, jotka vietiin Toivolle, missä niille laitettiin koppi. Sitten Hannu otti pyssynsä mennäksensä metsästämään. Robert ja lääkäri olivat valmiit seuraamaan häntä. Hän oli Eskimoilta kuullut, että vähän kauvempana olevassa lahdessa oli sarvivalaita kosolta. Tämä saattoi kapteenin varustamaan veneen, jolla hän metsästyskumppanineen lähti mainittuun lahteen.
Tunnin soudettuansa he saapuivat lahteen. Eskimot olivat oikeassa, siellä näkyi viisi kuusi sarvivalasta tellehtimässä vedessä. Ne eivät olleet lainkaan pelkuria; vene pääsikin siis pian ampuvälille. Hannu nosti pyssynsä ja ampui. Yksi noista suurista elävistä hyppäsi samassa korkealle aalloista, putosi raskaasti takaisin, nytkäsi muutaman kerran ja kääntyi seljälleen.
"Se on meidän, se on kuollut," Hannu sanoi tyytyväisenä. "Luoti on käynyt silmästä sisään ja mennyt aivuihin. Mutta kas, nuo toiset eivät lähdekkään pakoon vaan uivat toverivainajansa ympärillä, juurikuin ei mitään olisi tapahtunut. Herra Robert, nyt saatatte koettaa onneanne, mutta tähdätkää päähän; sillä muuten sarvivalas ei välitä luodista enempää kuin herneestä."
Lääkäri ja Robert tähtäsivät ja ampuivat yht'aikaa. Vedessä syntyi vaahtinen pyörre, joka todisti luotien sattuneen, ehkä ei kuolettavasti. Haavoitettu eläin sukelsi pää edellä syvyyteen ja katosi.