"Eikö ole totta, että takkini on musta?" sanoi hän mummulle.
"Ei ollenkaan, lapseni. Katsos vain; sininenhän se on," sanoi mummu rauhallisesti ja lempeästi.
"Se on musta!" huusi prinssi.
"Ei; sininen se on," kertoi mummu.
"Ja kuitenkin on se musta," huusi prinssi ja polki jalkaa. Kuningattaren täytyi viimein antaa myöten ja sanoa, että hänen takkinsa oli musta, vaikka se oli sininen kuin taivas.
Minä ajattelin itsekseni: "Ell'et sinä olisi prinssi, niin olisit nyt ansainnut aika tavalla selkääsi." Mutta minä varoin kuitenkin, ilmoittaa ajatuksiani, sillä prinssiä ei ollut hyvä härsytellä, kun hänellä oli hänen häijy päänsä. Kuitenkin mahtoi hän huomata naamastani, että pahastuin hänen käytöstänsä, sillä samassa hyppäsi hän luokseni ja huusi: "Sano. sinä Roos, onko minun takkini musta tahi sininen!"
"Teidän Korkeutenne, antakaa anteeksi," vastasin minä, aikeissa päästä koko seikasta, "vahti-sotamiehellä ei saa olla mitään päättelemisiä."
"Mutta minä käsken sinun vastaamaan," huusi hän katseella, joka ei ennustanut hyvää. "Musta tahi sininen?"
Minua äköitti, että hän niin kovin ahdisti minua; enkä millään muodolla olisi tahtonut antaa oikeutta hänen nuorelle itse-päisyydellensä. Minä vastasin sen tähden lyhyesti: "Musta, Teidän Korkeutenne, musta kuin rukiin-kukka."
Se vaikutti. Prinssi hämmästyi ensin, ja sitten purskahti hän isoon nauruun, ja vihansa meni ohitse. "Musta kuin rukiin-kukka, sinä veijari," sanoi hän mitä iloisimmalla luonnolla. "Sinä olet kelpo mies, Roos! Jos olisit antanut minulle oikeuden, niin olisimme olleet kuitit toisistamme ain'iaksi. Nyt olen minä sinuun tyytyväinen, kuin tuonain lammikon rannalla."