"Se on onnekseni, Teidän Korkeutenne," vastasin minä, "mutta ei teidän pitäisi panna ihmisiä niin kovaan koetukseen, erittäinkin sotamies-raukkaa, joka ei uskalla koskaan sanoa mitään vastaan."
"Se on oikein, poikani; tahdon panna mieleeni sen," sanoi hän. Sen jälkeen tarjosi hän höylisti käsivartensa mummullensa ja vei hänet, kuni oikea rakastelija omaan huoneesensa, jossa hän luultavasti pyysi anteeksi rikoksensa.
Sellainen oli hän aina. Tulinen, kiivas ja itse-pintainen, koska häntä vastustettiin, mutta nöyrä, vaikka kääriä sormensa ympäri, kun häntä hoideltiin varovaisuudella ja taidolla. Hänellä oli omituinen luonto ja sen piti hän koko elämänsä ajan.
Toisen kerran tahtoi hän oikein sanan merkityksessä mennä seinän läpi. Eräänä talvi-päivänä, jolloin oli kahden-kymmenen asteen pakkainen, sai hän sen pään, että hänen piti lähteä koittamaan reki-keliä. "Sinä saatat tulla mukana ja istua pukilla!" huusi hän sivumennen minulle, ja kun se oli sama kun käsky, niin luonnollisesti minä tein niin, vaikka ei kunnia sellaisessa pakkaisessa ollut erittäin hauskaa. Reki, kruunun-prinssin hevoiset edessä, ajettiin portaan eteen, Kaarle viskautui siihen ja otti ohjat, minä istuin pukille, kaksi ratsumiestä seurasi mukana ja niin li'uttiin katuja pitkin, ja uteliaita naamoja näkyi kaikkialla akkunoissa. Me emme huolineet siitä, vaan ajoimme yhä eteen-päin, kunnes hevoinen seisahtui äkkiä, eikä tahtonut mennä edemmäksi. Edessämme oli, nimittäin, vanha, matala muuri, jota ei prinssi ollut huomannut, koska se oli melkein lumen peitossa. Kuitenkin ruoskitsi hän ja kehoitti hevoista eteen-päin, mutta hevoinen oli viisaampi, kuin ajaja, eikä tahtonut mennä muurin yli. Toinen ratsastajista osoitti oikein ähittelemisen iloa vastuksesta, joka itse prinssinkin rauta-kallolle näytti kovalta murtaa, ja sanoi sentähden virnuillen: "Ei se auta! Teidän Korkeutenne täytyy kääntää takaisin ja ajaa toista tietä."
"Ei maarkaan!" vastasi prinssi. "Alas, miehet, hevoisiltanne, ja repikäät muuri maahan. Ei pidä pystyttämän sanomaan, että perintö-prinssi väistyy vanhaa kurjaa muuria."
Ratsastajien naamat venyivät synkiksi, koska he kuulivat prinssin käskyn, sillä repiä paljain käsin muuria kahden-kymmenen asteen pakkaisessa, ei tuntunut heistä ollenkaan hauskalta. Kuitenkin täytyi heidän totella; minä pidin hevoisia ja prinssi katsoi heidän työtään.
Ja viimein oli muuri niin revitty, että taidettiin ajaa ylitse, eikä tarvittu kääntyä takaisin. Rauta-kallo voitti silläkin kerralla.
Sellaisia neron-kokeita teki hän hyvin usein ja osoitti siten, ett'ei hänen päänsä suinkaan ollut tavallisesta aineesta tehty. Toiselta puolelta osoitti hän myös, että hänen itse-päisyytensä, oikein pidettynä, taisi saattaa paljon hyvääkin matkaan. Niin oli esim. hänen opettajallansa paljon vaivaa hänestä sentähden, ett'ei nuori prinssi tahtonut ollenkaan lukea latinaa. Hän ei oppinut sitä, ja kieli-oppia hän oikein vihasi. Viimein, koska kaikki viisaat neuvot olivat turhaan menneet, sanoi opettaja: "Hyvä, Teidän Korkeutenne, antakaa olla lukematta! Tosin ette voi vaatia kerran luettavan itseänne suurten hallitsijain joukkoon, vaan luulen, että ette pidä siitä paljon lukuakaan."
Prinssi hämmästyi. "Mitenkä niin?" kysyi hän.
"Hyvin yksinkertaisesti siten," vastasi opettaja kuiva-kiskoisesti, "että jokainen suuri hallitsija taitaa latinaa, vieläpä naapurinne, Tanskan kuningaskin, on erittäin taitava siinä."