"Anna minulle kieli-oppi," sanoi hän opettajalle, ja siitä hetkestä luki hän latinaa erinomaisella ahkeruudella.
Sotainen into heräsi hänessä jo varhain. Sotaiset sankarityöt ja tapaukset maailman historiassa olivat hänen hartaimmat lukemisensa, ja Curtius'en taisi hän ulkoa. Erittäin ahmaamalla luki hän Makedonian kuninkaan Suuren Alexander'in sankari-te'oista, ja minä itse kuulin hänen kerran lausuvan mummullensa: "Jospa minä vain voisin tulla Alexander'in vertaiseksi, niin minä mielelläni tyytyisin kolmeenkymmeneen ikä-vuoteen ja ostaisin lopun kunniatani hengelläni."
Leski-kuningatar kauhistui ja koki kaikin tavoin haihduttaa hänessä senkaltaiset ajatukset, jopa halun koko sotaiseen elämään, mutta se oli yhtä kuin kaataa vettä hanhen selkään. Kaarle oli Kaarle, ja mitä sotia ja tappeluksia koski, niin pitivät ne etu-siat hänen sielussansa.
Kenraali Stenbock, juuri se sama, joka minut saattoi prinssin läheisyyteen, tiesi sen hyvin. Päästäksensä suosioon, lähetti hän kerran prinssille neljäskolmatta pientä metalli-kanuunaa, ruuti-vaunuja, kuulia ja muita kapineita lahjaksi. Minä olin vartijana prinssin kamarin ovella, koska ne pienet ja somat sota-tarpeet tulivat, ja minä näjin mimmoisella ilolla prinssi purki esiin pieniä, koreita kanuunoitansa. Nyt ei hän saanut ennen rauhaa, ennen-kuin minä panin pois kiväärini, ja autoin häntä ampumaan, minä latasin kanuunat, hän tähtäsi, ampui ja riemuitsi aina, kun osasi maaliin, jonka sivu, totta puhuen ei hän usein ampunutkaan. Luonnollisesti pidin minä huolta siitä, että hän ei loukkaisi itseään kanuunoillaan, ja niin jatkettiin sitten ampumista siksi, kun tuli vartijain vaihto. Korpraali otti vihaisen katseen, koska hän ei löytänyt minua paikallani, vaan täydessä leikissä perintö-prinssin kanssa. Kaarle ei ollut hänestä tietävinään.
"Ei sanaakaan," sanoi hän korpraalille. "Mitä Roos on tehnyt, on tapahtunut minun käskystäni. Mene matkaas! Mars!"
Korpraali meni häntä koipien välissä matkaansa, ja minun täytyi jatkaa leikkiä prinssin kanssa ilta-pimeään saakka. Silloin vasta pääsin minä, eikä paljon puuttunut, ett'ei hän ottanut kanuunoitansa vuoteesen kanssansa; niin vaikea oli hänen niistä eritä. Seuraavana aamuna jo varhain oli hän matkalla kenraali Stenbockin luokse, ennenkuin tämä oli vielä nousnut ylös, kiittämään häntä siitä kauniista lahjasta, joka häntä niin suuresti huvitti. Ja siitä saakka olivat kanuunat hänen rakkain huvituksensa, ja minä sain lukemattomia kertoja puhdistaa, ladata ja tähdätä niitä, kunnes hän itse oppi niitä täydellisesti käsittelemään niin, että hän taisi ampua kilpaa paraan kanuunan-laukaisian kanssa.
Siihen aikaan tapahtui myös se tapaus, joka erittäin osoitti hänen ihmeellistä luontoansa. Hänen isänsä virka-huoneessa riippui pari karttaa seinällä; toinen kuvasi unkarilaista kaupunkia, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet keisari Leopold'ilta, ja toinen kuvasi Rii'an kaupunkia, joka silloin vielä oli Ruotsin vallassa. Edellisen taulun alla olivat Job'in sanat: "Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi." Kaarle luki kirjoituksen, miettei hetken, otti isänsä laatikosta lyijykynän ja kirjoitti omalla kädellänsä toisen kartan (Rii'an) ylä-reunaan: "Herra on sen minulle antanut, eikä kenenkään pidä sitä minulta ottaman."
Riika oli tosin vahva linna, mutta kuitenkin on Venäjän Tsaari,
Pietari, sen nykyinen hallitsija.
Kuitenkin taidettiin tästä huomata, mitenkä kovasti nuori polttiainen oli kerran polttava; ja kyllä se polttikin, poltti niin, että melkein puoli Eurooppaa oli tulessa.
Ehkä Kaarlesta olisi tullut kokonaan toinen mies, ell'ei hän niin aikaisin olisi kadottanut isäänsä. Kuningas kuoli, koska perintö-prinssi oli vasta viiden-toista vuotias. Valtakunnan lakien mukaan oli hän tosin sillä nuorella ijällänsä laillinen, mutta hänen isänsä, joka kyllä tunsi prinssin hillitsemättömän luonnon, oli testamentissansa määrännyt, että Kaarlen piti oleman aina kahdeksanteen-toista vuoteensa mummunsa holhouksen alaisena. Prinssi oli kovasti suuttunut tästä määräyksestä, mutta että hän todella rakasti ja kunnioitti mummuansa, niin tyytyi hän siihen vuoden ja olisi sen tehnyt ehkä pitemmänkin aikaa, ell'ei joku toinen olisi puhaltanut tuleen hänen sielussansa kytevää kipenää. Kun hän kerran tarkasti muutamia rykmenttiä ja vaipui siinä syviin mietteisiin, niin kysyi valtio-neuvos Piper, joka seisoi hänen vieressänsä, hyvin hiljaa: "Mitä miettii, Teidän Majesteettinne ja on niin totisen näköinen?"