"Ah," vastasi nuori kuningas yhtä hiljaa, "minä ajattelin, että olisin itse kyllä kelvollinen käskemään näitä uljaita poikia, olemattani itse akka-vallan alaisena."
"Suopiko Teidän Majesteettinne minulle vapauden ajaa asiata?" kysyi
Piper kiireesti. "Minä panen pääni pantiksi siihen, että Teidän
Majesteettinne lyhyen ajan sisässä pitää oleman julistetun
itsevaltiaaksi kuninkaaksi."
Kaarle vähän kummastui, mutta ei kieltänytkään, Siinä oli kylläksi viekkaalle valtio-neuvokselle. Hän pani kaikki koukut pyytämään ja sai kaikkialla suostumuksen, ja vähän sen jälkeen huudettiin Kaarle tosiaankin kuninkaaksi. Kun arkkipiispan Svedelius'en piti paneman hänen päähänsä kruunua, niin otti hän sen piispalta ja pani itse omin käsin päähänsä.
Nyt oli hän siis kuningas, ja kohta oli maailma näkevä, että hän ei ollut mikään silmän-kääntäjän vauva, jota johditaan verhon takaa näkymättömillä rihmoilla. Tähän saakka ei hän ollut huolinut hallitus-asioista. Tosin oli hän ollut saapuvilla valtio-neuvostossa, mutta aivan osaa-ottamatta keskusteluihin tai osoittamatta mitään halua siihen. Sentähdenpä ei voitu juuri mitään suurta toivoakkaan hänen nerostansa ja ky'ystänsä, ja vieläpä ulko-valtakunnatkin pitivät häntä vain huikentelevaisena poikaisena, jolta taidettiin ottaa maa-kaistaleita milloin hyvänsä ilman mitään vaaraa. Venäjä, Puola ja Tanska, luottaen lähettilästensä kertomuksiin nuoren hallitsijan luonnosta, varustausivat sotaan ja panivat Ruotsin valtio-neuvoston pahaan pulaan. Kaarle oli neuvostossa saapuvilla, koska oli juuri kysymys ulko-valtain suurista varustuksista. Valtio-neuvosto ei tiennyt mitään apua ja hyvät neuvot maksoivat rahaa. Silloin hypähti nuori kuningas äkkiä ylös istuimeltansa ja puhui, hänelle sopivalla arvokkaisuudella ja jaloudella seuraavalla tavalla:
"Hyvät herrat! En tahdo koskaan alkaa oikeuttamatonta sotaa, mutta en tahdo myöskään ennen lakata oikeutetusta sodasta, ennen-kuin olen täydellisesti nöyryyttänyt viholliseni. Minun päätökseni on tehty. Ensimäisen, joka julistaa sotaa minua vastaan, tahdon ottaa kohta käsiini, ja kun olen sen kerran voittanut, niin toivon myöskin muiden pelkäävän minua. Antaun Jumalan huomaan!"
Kaarle läksi ja vanhat valtio-neuvokset istuivat jotenkin noloina paikollansa ja katselivat toisiansa, tietämättä oikein, mitä heidän piti asiasta uskoman.
Kuitenkin näyttivät asiat kohta, että ne eivät olleet turhia sanoja, kun nuori sankari oli puhunut. Hän oli juuri karhun-ajossa, josta hän erittäin paljon piti, kun kuriiri toi hänelle ilmoituksen, että saksilaiset olivat hyökänneet Liivin-maalle, ja että Tanskan kuningas ahdisti samalla Kaarlen lankoa, Holstein'in hetttuata. Silmänräpäyksessä syttyi Kaarle tuliin-tauloin. Karhun-ajo keskeytettiin kohta, ja lyhyen neuvottelun jälkeen päätti Kaarle saada lankonsa ensin liikkeelle. Me saimme käskyn astua laivoihin, ja jo Huhtikuun 13:sta päivänä 1700 jätti nuori kuningas kauniin pää-kaupunkinsa, hyökätäksensä Kyöpenhaminaa vastaan. Hän läksi leikkaamaan ensimäisiä kunnia-seppeleitänsä, ja niitä saikin hän runsaassa määrässä; mutta pää-kaupunkiansa Tukholmaa, jolle hän niin nuorena käänsi selkänsä, ei hänen pitänyt enään koskaan näkemän.
Mutta nyt ei kukaan ajatellut sitä; me sotamiehet, me vain olimme hyvällä halulla ja iloitsimme, saada tavata vihollista, joka niin ylpeästi oli härsytellyt meitä. Onni seurasi meitä ja oikeaa asiaa niin, että me aivan eheöinä saavuimme Kyöpenhamina'n edustalle, jota meidän laivamme, yhteydessä joiden-kuiden englantilaisten ja hollantilaisten laivain kanssa, oitis rupesivat piirittämään. Tanskalaiset kauhistuivat meidän rohkeuttamme, mutta vielä enemmän kauhistuivat he, koska Kaarle varusteli maalle-nousua, sulkeaksensa kaupungin myöskin maan puolelta. Hän jätti sota-laivansa ja astui kranatyorinensä venheisiin, tullaksensa helpommin maalle, ja lähestyi rantaa tanskalaisten kovassa kuula-sateessa.
Mitä nyt tapahtui, taisin minä jotenkin tarkkaan huomata; sillä kohta kun kuningas aikoi astua venheesen, käytin minäkin tilaisuutta, saadakseni seurata häntä, ia se onnistuikin niin hyvin, että tulin aivan hänen läheisyyteensä. Herra Guiscard, Ranskan lähettiläs, jalo herra, joka uskollisesti ja rehellisesti piti Ruotsin puolta, seisoi juuri kuninkaan vieressä. Ja hänen takanansa seisoin minä niin likellä, että taisin kädellä ylöttyä kuninkaasen, ja kuulla jok'ainoan sanan, mitä he puhuivat.
Kiivaudessaan, päästä viholliseen käsiksi, ei ollut kuningas laisinkaan pitänyt lukua siitä, kuka häntä seurasi tahi kuka ei, ja sentähden näytti hän vähän oudoksuvan, että Guiscard oli hänen mukanansa.