Vahtimaja valotornissa.
Ruotsin länteisellä rannalla, Juutinmaan pohjoisimman niemen, Skagenshornin vastassa, juuri Kattegat'in salmen suussa, on meren luodolla pieni, vain 1,200 henkeä sisältävä, Marstrand'in kaupunki, ja sen vieressä kalliolla vahva Karlsten'in linna valo-torninensa. Valotornin kirkas valo varoittaa pimeässä purjehtivaa vaarallisen rannan kallioista ja kareista. Enemmän kuin sata vuotta on jo torni loistanut korkealta kalliolta kauvas merelle, pelkäämättä myrskyä ja laineita, jotka vaahtoisina mellastavat ja turhaan teuhastavat vankkaa vuorta vastaan.
Enemmän kuin sata vuotta on myös siitä jo vierinyt, koska vanha vältvääpeli Richard Roos astui eräänä päivänä illan hämärissä ulos pienestä, tornin juurelle raketusta ja tornin kanssa ovella yhdistetystä kivi-majastansa, jossa hän asui. Hän oli tornin vartia, ja hänen toimenansa oli öisin pitää tornissa vahvaa hiilivalkeata ja antaa hätämerkkiä, koska joku vaarassa oleva laiva pyysi apua. Monta vuotta oli hän jo ollut tässä virassa, ja toivoi saada pitää sen aina kuolemaansa saakka.
Koska hän oli tullut ulos ja lähestynyt kallion reunaa, jonka juurella aallot pauhasivat, nosti hän tarkastelevan katseen ensin taivaille, ja sitten toi hän sen rauhattomasti raivoavalle merelle, joka ääretönnä näyttäytyi hänen edessänsä ja etempänä näytti yhtyvän taivaan rantaan. Hetken tutkistelun perästä pudisti hän miettiväisenä harmaa-haivenista päätänsä.
"Luoteessa on pahat merkit," puheli hän tuskin kuuluvalla äänellä itseksensä. "Aurinko ruskoittaa laskussansa ja merkitsee senkaltaista myrskyä, joka sammuttaa monen onnettoman kristityn elon-lampun. Tahdonpa katsoa, onko joitakuita laivoja näkyvissä."
Tämän sanottuansa otti hän kauko-putken poveltansa, veti sen pitkäksi ja asetti sen silmänsä eteen. Ei vapissut hänen kätensä, koska hän tähysteli taivaan rantaa kauko-putkellansa, ja hänen laiha, mutta kuitenkin voimakas ruumiinsa osoitti, että vuodet, vaikka olivatkin painaneet moni-lukuiset merkit hänen arvokkaille ja ilman paahtamille kasvoillensa, eivät kuitenkaan olleet voineet runnella hänen terveyttänsä eikä voimiansa. Jäykkänä ja vakaana seisoi hän siinä täydessä sotamiehen asennossa. Aivan ruumiin mukainen, vaikka vähän vanhan-aikainen, tumman-sininen, messinki-nappinen, virka-lakki, ja harmaita hapsia peittävä kolmi-kolkka hattu osoittivatkin, että hän muinoin oli ollut sotamies. Paksut viikset, jotka eivät näyttäneet ajasta huolineen, vaan säilyttäneen entisen mustan loisteensa, peittivät hänen huuliansa ja antoivat hänelle hyvin sotaisen muodon, joka kuitenkin lauhtui, koska katsottiin hänen kirkkaisiin sinisiin silmiinsä, joissa kylläkin näkyi kotkan terävä katse, mutta samalla myöskin sanomaton lapsimaisuus ja suloisuus. Sekä ankarana että laupiana samalla kertaa rakastivat vanhaa Roos'ia kaikki, jotka hänen tunsivat. Eipä edes lapset Marstrand'issa peljänneet hänen tuuheita, pitkiä viiksiänsä, vaan juoksivat häntä vastaan aina, koska hän tuli kaupunkiin pienille ostoksillensa varastoansa varten. Tulivatpa usein Marstrand'in ja linnan isoimmat pojat vieraisillekin hänen tykönsä ja viipyivät joskus koko jälkeen-puolet-päivät hänen tykönänsä.
Siihen olikin hyvä syy. Vanha Roos oli, näettekös, ollut nuoruudessaan sotamiehenä uljaan kuninkaan kahdennentoista Kaarlen aikana, ja tiesi kertoa paljon hänen sankarin-töistänsä, tappeluksista ja voitoista, ja vieläpä hän tiesi kertoa saman kuninkaan itsepäisyydestäkin ja niistä monista onnettomuuksista, joihinka hän itse oli syypää hänen rauta-kallonsa kautta. Vanhus oikein jumaloitsi tätä hänen kuningastansa, eikä sallinut kenenkään häntä soimaavan, vaikka hän itse suuressa rakkaudessansakin häneen, ei kainostellut puhua suun-sopesta, koska hän puhui hänen vioistansa, jolloin hän tavallisesti sanoi: "Minä voin sen kyllä sanoa, juuri minä, koska olen sen usein sanonut hänelle itselle vast' naamaa, vaikka hän taisi peljättää kenen ihmisen hyvänsä, koska hän katseli hänen terävällä sankarin-silmällänsä, juuri kuin olisi hän tahtonut katsoa ihmistä sieluun saakka. Suuri sankari oli hän. Sen täytyivät hänen katkerimmat vihamiehensäkin myöntää, jotka hän usein voittajana näki jalvoissansa nöyryytettyinä. Mutta hänen rauta-kallonsa, hänen rauta-kallonsa! Siinä on syy kaikkiin hänen sittemmin tapahtuneisiin onnettomuuksiinsa. Ei kelpaa täällä maailmassa, olla uppiniskainen, ja syöstä päällänsä seinän läpitse; muistakaat se vain, te pojat! Pääkallo murtuu ennemmin kuin seinä, vaikka olisi kuinkakin kova pää. Sen sai hän kokea ja ehkäpä jo viimein uskoikin sen."
Mutta tänä päivänä, koska ukko seisoi kallion reunalla ja tähysteli ulapalle, ei ainakaan ajatellut hän Kaarle kuningasta, vaan koko hänen tarkkuutensa oli kiinnitettynä joihinkuihin laivoihin, jotka ikään-kuin valkoiset pilkut pistäytyivät näkyviin taivaan rannalla.
"Onnettomat ihmiset! He saavat kovan ehtoon ja vielä kovemman yön luulen mä," mutisi hän itseksensä. "Puolen tunnin sisään nousee myrsky, joka ajaa heidät suoraan meidän kareillemme. Voi, taivas, se alkaa jo! He kokoovat purjeitansa; hyvissä ajoissa, luulen mä. He näyttävät rivakkailta ja valppailta merimiehiltä. Jumala olkoon heidän kanssansa hädän hetkenä!"
"Kaunis ja suosiollinen toivotus, isä Roos," lausui samassa hyvin miehekäs ääni. Ääni oli erään pitkän, överstin-univormuun puetun miehen, joka, eräs nuorukainen mu'assa, oli lähestynyt vanhusta ilman että tämä oli sitä huomainnut, ja oli kuullut vanhuksen viimeiset sanat. Vältvääpeli kääntyi nopeasti, ojensi itsensä sotamiehen tavalla ja nosti kätensä kolmi-kolkka hattunsa reunaan.