Te voitte ehkä ajatella meidän tilamme sellaisessa kylmässä. Puista ei meillä ollut puutetta, ja se olikin ainoa toivomme ja ainoa pelastuksemme. Vieläpä oli siitä kovasta kylmästä hyvääkin: se pakoitti ase-lepoon keskenään sotivaiset armeijat, sillä eivät venäläiset, emmekä me voineet asettaa etu-vartioita ilman, ett'eivät ne paleltuneet kuoliaiksi. Huolimatta kaikesta varovaisuudesta ja puiden paljoudesta paleltui kuitenkin meistä noin kaksi tuhatta miestä kuoliaiksi, ja ilman Mazeppaa, joka osoitti itsensä tässä meidän hädässämme rehelliseksi ja uskolliseksi ystäväksi, olisi monta tuhatta nääntynyt nälkäänkin. Mutta vanha kasakka-päällikkö hankkei meille kaikella mahdollisuudella ruoka-varoja, ja niin kului talvi, kunnes Helmikuussa aljettiin taas pitää pienempiä kahakoita.
Kaarle oli päättänyt valloittaa Moskovan, eikä hänen jäykkää luontoansa voinut taivuttaa mikään; ei vaikka hänen armeijansa oli kevään tullen supistunut jo 16,000 mieheen. Mutta ennen kuin me taisimme tulla Moskovaan, niin piti meidän valloittaa ensin Pultava, jonka Pietari oli erittäin linnoittanut ja varustanut suurilla ruoka-varoilla. Sen lisäksi koki Tsaari viekoitella Mazeppaa pois puoleltamme, lupasi hänelle armoa ja virkaansa jälleen-asettamista, jos hän vain luopuisi Kaarlesta. Mutta Mazeppa hylkäsi tarjoukset ja pysyi uskollisena. Nyt marssittiin eteen-päin. Tiemme kävi Zaporogin kasakkain maan kautta. Kaarle toivoi heitä liittolaisiksi ja Tsaari samoin. Tsaari antoikin heille 60,000 kulta-rahaa, houkutellaksensa heitä puolellensa. Kasakat ottivat rahat, mutta lupasivatpa liittoa Kaarlellekin. Siitä oli meidän kiittäminen vanhaa Mazeppaa, joka tunsi erittäin hyvin tämän kansan luonnon. Suurta hyötyä eivät he tosin meille tehneet, mutta se oli jo jotakin, ett'eivät tehneet meille mitään pahaakaan. Kaksi tuhatta miestä heiltä yhtyi meihin, Sen lisäksi sai Kaarle rahoilla kaksi tuhatta valakkilaista Tatar-kaanilta, ja tällä sekavalla armeijalla kävimme me Pultavan kimppuun, ahnaina kuin nälkäiset sudet, päästäksemme käsiksi sen hyvin varustettuihin makasiineihin, joita ei mikään armeija maailmassa olisi paremmin tarvinnut, kuin meidän.
Kaarle ryhtyi kohta Pultavan piiritykseen, mutta se ei käynyt niin pian päinsä, kuin me kaikki olimme toivoneet. Kaupunki oli jota-kuinkin hyvin ja säännöllisesti linnoitettu ja sisälsi kahdeksan tuhannen suuruisen varustus-väen. Rynnäkköön puuttui meiltä miehiä ja pommittamiseen kanuunia. Meillä oli kaikkiansa kolme kymmentä kanuunaa ja mörssaria eikä ollenkaan kuulia. Meidän täytyi ensin odottaa siksi, että linnasta ammuttiin meille joitakuita kuulia. Niitä kokoiltiin suurella vaivalla ja lähetettiin piiritetyille takaisin meidän omilla kanuunoillamme. Ei mikään auttanut; meidän rauta-kallo kuninkaamme täytyi tehdä nyt jotain, jota hän ei koskaan kärsinyt, nimittäin odottaa, Se ei ollut hänelle ollenkaan mieleen, mutta, kuten sanottu, ei mikään auttanut — päällään ei hän voinut murtaa linnan muuria, ja jos hän tahtoi valloittaa Pultavaa, niin piti hänen koettaa valloittaa linna nälkä-palkalla; ja se kävi pitkään, sillä venäläisillä oli suuret makasiinit.
Ylipäänsä ei meille tahtonut mikään onnistua. Kesäkuussa lähestyivät venäläisten apu-joukot, ja kuningas lähetti heitä vastaan kenraali Stadelberg'in sillä vakavalla käskyllä, että hänen piti lyömän venäläiset ehdolla millä hyvänsä. Mutta toisin se kuitenkin kävi: Stadelberg lyötiin itse.
Sanan-lasku sanoo, ett'ei onnettomuus tule yksin, ja niin kävi meillekin. Kaarlella oli tähän saakka ollut sellainen onni kaikissa kahakoissa ja tappeluissa, että hän jo itsekin alkoi luulla olevansa lumotun kuulia ja lyömisiä vastaan. Pultavassa hänen piti pääsemän siitä luulosta ja vielä monesta muusta. Sillä koska vahingot kerran alkoivat, niin tulivat ne ilman loppua ja määrää.
Eräässä kahakassa sai Kaarle kuulan vasempaan jalkaansa. Ei voitu huomata mitään hänessä, hän istui useampia tunteja vielä hevoisen seljässä ja johti tappelua. Eräs palvelija havaitsi viimein koko hänen saappaansa olevan veressä ja toi lääkärin. Silloin oli haava jo ärtynyt ja tuska oli niin ankara, että kuninkaan täytyi astua alas hevoisen seljästä. Haavoitettu jalka tutkittiin ja julistettiin, että ainoa pelastus olisi jalan poikki-sahaamisessa. Kuningas ei myöntynyt siihen ensinkään, vaan riiteli lääkärin kanssa siksi, että minulle johtui mieleeni ajatus, että ehkä meidän rykmentin-haavurilla Reuman'illa olisi toinen ajatus asiasta. Nopeasti noudin minä hänen, ja suureksi onneksi. Reuman sanoi toivovansa jalan paranevan ilman sen poikki-sahaamista, jos siihen leikattaisiin joita-kuita syviä leikkauksia, haavoja. Se tuuma antoi vettä Kaarlen myllylle. Hän tarttui molemmin käsin sääreensä, puri hampaansa yhteen ja sanoi: "No leikatkaa nyt sitten, elkäätkä peljätkö!"
"Niin tehtiin ja hän katseli rauhallisesti leikkaamista, ilman mitään tuskan merkkiä kasvoillansa. Tätä tehdessä tuotiin hänelle sana, että Tsaari oli tulossa koko armeijansa kanssa. Vielä senkin kuultuaan osoitti hän tavallisen maltillisuutensa. 'Hyvä on,' sanoi hän, 'sentähden pitää kaikki valmistettamaan huomista tappelua varten.' Siinä oli kaikki, mitä hän vastasi tälle uutiselle."
Tässä tuli äkkinäinen keskeytys vanhan vältvääpelin kertomukselle. Hän hyppäsi ylös istuimeltansa, aukaisi vahti-huoneen pienen akkunan ja pisti päänsä ulos huolimatta sateesta, joka hänen harmaita haiveniansa kasteli ja tuulesta, joka niitä repeli.
"Mitä siellä nyt on?" huusi Uolevi Sparre ja kiirehti yhdessä Elfdal'in ja Rönne'n kanssa akkunan luokse.
"Ettekö kuulleet? Laukaus, ja nyt taas toinen!" vastasi vanhus, ja samassa kuului ilmassa pieni, keskeytetty ja kumea paukaus.