"Et sinä sitä ymmärrä, Roos," vastasi kuningas ja nauroi. "Minä annan rahani vain niille, jotka ymmärtämät rahoja käyttää."
"Niin, Teidän Majesteettinne, kaikki mitä viskataan akkunasta ulos, on myöskin käytettyä," sanoin minä. "Säilyyhän siinä vaiva, katsella mihinkä se joutuu, kun se viskataan niin akkunasta."
Kuningas nauroi taaskin ja sanoi lyhykäisesti, vielä hyvällä päällä: "mene matkoihisi! Elä huoli asioista, jotka eivät sinulle kuulu!"
"Mitenkä niin, Teidän Majesteettinne?" kysyin minä. "Kun ei teillä ole enään ollenkaan rahoja taskuissanne, niin kuuluu se meille kaikille ja minulle myöskin!"
"Niin pitkälle ei se mene, Roos," vastasi hän totisempana. "Ja onhan rahat vain jonkun tarkoituksen välikappaleena, ja jos joku tarkoitus tahdotaan saavuttaa, niin ei silloin käy säästeleminen välikappaletta. Ymmärrätkös nyt? Ja nyt eteenpäin vain, mars!"
Siihen loppui meidän keskustelumme ja rahan-tuhlaus kävi kuten ennenkin. Ja monesti kävi niinkin, ett'ei Kaarlella ollut rahan kuvaakaan, vaikka olisi kuinka käännellyt lakkareitansa.
Kuitenkaan emme yleisesti huonosti eläneet leirissämme, eikä meiltä puuttunut vieraitakaan. Uteliaisuus kokosi tuhansittain vieraita Konstantinopel'ista luoksemme, katselemaan kuningasta ja eloamme. Kuningasta ihmettelivät he kuin jotain kummitusta, ja kun ei hän tapansa mukaan juonut viiniä, vaan piti joka päivä kaksi kertaa julkisen Jumalan-palveluksen, niin huudahtivat he: "Allah il allah, hän on täysi muhamettilainen!"
Me toivoimme kuitenkin, että turkkilaiset tarttuisivat käyrä-kalpoihinsa ja lähtisivät venäläisiä vastaan; mutta he eivät olleet siitä tietävinänsäkään. Kreivi Poniatovski oli tosin kerran ajanut asian niin pitkälle, että suuri-visiiri antoi hänelle tuhannen tukaattia ja sanoi: "toisen käteni ojennan minä teidän kuninkaallenne ja toisella tartun minä miekkaani, ja sillä tavalla johdatan minä häntä 200,000 turkkilaisen etu-päässä Moskovaan." — Mutta paljaisiin sanoihin se jäi. Onnettomuus oli siinä, että suuri-visiiri otti niin mielellään lahjoja. Tsaari Pietari lahjoitti lähettiläänsä Tolstoy'n kautta hauelle suuren summan rahaa, ja siitä hetkestä saakka ei ollut enään ajattelemistakaan matkata Moskovata vastaan. Nyt oli Venäjän lähettiläs herrana ja jopa vaatei jättämään itselleen Mazeppaa'kin, joka myös oli paennut Turkkiin. Ja melkeimpä olisi se tainnut tapahtuakin, että vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko olisi jätetty hänelle; mutta kuolema pelasti vanhuksen toki oikeaan aikaan. Vieläpä lausuivat venäläiset julkisesti, että meidän kuninkaamme oli vain oikeastaan valtion-vanki, ja että turkkilaiset olivat hänen vangin- eikä kunnia-vartijoitansa. Hyvin voipi kyllä arvata, miten sellainen hävittömyys suututti kuningasta ja meitä kaikkia muitakin. Mutta mitäs me sille voimme? Tolstoy puhui totta. Kuningas olisi kyllä itse mielellänsä matkustanut Konstantinopel'iin, keskustellaksensa itse personallisesti sultaanin kanssa, mutta ei saanut, ei suvaittu sitä.
Meitä nöyryytettiin syvimpään pohjukkaan saakka. Ennen niin mahtavan Kaarlen piti nöyrtyä siihen saakka, että hänen täytyi lähettää rukous-kirjeitä. Varmana siitä, ett'ei sultaani tietänyt suuren-visiirinsä Chourluli Ali'n lahjomuksista, antoi Kaarle Poniatovski'n ilmoittaa sen sultaanille. Se ei suinkaan tapahtunut sillä tavalla, kuin meidän kuningastemme luona, joiden luokse taidetaan mennä vapaasti ja valittaa vaivojansa, — ei, vaan Turkissa pitää kaikki käydä suuren-visiirin välittämisellä. Mutta Poniatovski keksei kuitenkin keinon. Hän kirjoitti herransa nimessä kirjeen, jossa hän katkerasti soimasi suurta-visiiriä. Kun sultaani meni templiin, niin rohkeni eräs kreikkalainen, suuresta maksosta, tunkeutua vartijain läpitse ja jättää anomuksen, — sillä anomus se kuitenkin oli — itse sultaanille. Mutta mitä se auttoi! Tyydyttävän vastauksen verosta lähetti sultaani kuninkaalle viisi-kolmatta oivallista arapialaista hevoista, joista yksi oli komeasti satuloittuna, ja kirjeen, joka oli tosin kohtelias, mutta niin joutava, että Kaarle repei sen kiukustuneena kappaleiksi. Mutta vieläkin enemmän: Chourluli ei ollut mitään tietävinänsä Kaarlen syytöksistä ja lähetti myös, häpeämättömästi kyllä, viisi kelpo-hevoista. Kuningas piti sultaanin hevoiset, mutta suuren-visiirin hevoset lähetti hän takaisin ja sanoi palvelijalle: "mene ja sano herrallesi, ett'en minä ota mitään lahjoja minun vihollisiltani!"
Silla tavalla elimme me kaksi vuotta Turkissa, ja jopa alkoi näyttää siltä, kuin pitäisi meidän vanhentuman siellä, sillä Kaarle oli kerran pannut sen päähänsä, ett'ei hän lähtisi sieltä ilman turkkilaista armeijaa. Miten asiat kävisivät kotona Ruotsissa, siitä ei hän näyttänyt huolivan mitään. Me saimme kuitenkin säännöllisesti palkkamme ja elatuksemme, jota ei Kaarle ollenkaan pitänyt armolahjana, kuten se kuitenkin oli, vaan turkkilaisten velvollisuutena.