"Menkäämme turkkilaisten tykö!" sanoi hän. "Tappelun olemme kadottaneet!"
Ja kadotettu se olikin, ja koko ruotsalainen armeija. Se oli onneton päivä! Kenraali Lewenhaupt oli koonnut pakenevan armeijamme hajoitetut jäännökset, mutta täytyi antautua väkinensä ruhtinas Menschikov'ille vangiksi. Koko ruotsalaisesta sota-voimasta ei jäänyt mitään jäljille sinä onnettomana päivänä, joka oli 28. kesäkuuta vuonna 1709.
Nyt siirrymme niin pian, kuin suinkin mahdollista tämän surkean seikan sivuitse, sillä ajatus ei viihdy mielellään sellaisissa surullisissa tapauksissa. Mitä minuun itseeni tulee, niin sain minäkin silloin aika kolahduksen taka-raivooni, mutta ei se kuitenkaan estänyt minua seuraamasta kuningasta, joka nyt, paitsi sisällistä tuskaa, jota hän tunsi, tietäen itsensä voitetuksi, kärsei kovaa haava-kuumetta myöskin, ja tarvitsi todellakin mitä suurinta huolen-pitoa ja hoitoa. Ah, se oli onneton pako! Polttavimmassa kesä-helteessä täytyi meidän paeta autioiden hiekka-korpien kautta, jossa meiltä puuttui ruoka-varat, jopa usein vesikin. Vasta viiden vaikean päivän perästä saavuimme me Bug-virran rannalle, ja aina yhä hääreivät venäläiset hännässämme. Turkin rajalla odotti meitä uusi hätä. Turkkilaiset eivät tahtoneet viedä niin paljon ihmisiä yli virran ilman Dezakov'in paschan lupaa, ja tämä taas vakuutti, että hänen täytyi kysyä ensin hallitus-neuvokselta Bender'issä lupaa. Paljon kului aikaa tämän pitkän edes-takaisin kulkevan virallisen neuvottelemisen kautta. Venäläiset karkasivat kimppuumme, ottivat vieläkin osan pienestä joukostamme vangiksi ja hätyyttivät meitä niin ankarasti, että me vain suurella tuskalla taisimme pelastaa itsemme turkkilaiselle alueelle.
Niin olimme me nyt turkkilaisessa turvassa! Niin pitkälle oli nyt menty meidän suuren ja peljättävän kuninkaamme kanssa! Hän, ennen voittaja kaikissa tappeluissa; hän, joka oli viralta eroittanut Puolan kuninkaan ja aikonut samoin tehdä Venäjän Tsaarillekin; hän, joka oli laatinut lakia Romalaiselle keisarille ja saattanut kaikki Euroopan hallitsijat vapisemaan edessänsä, — hän etsei nyt armo-leipää pakanoilta!
En tiedä, tokko kuningas katui sitä jäykkää itse-pintaisuuttaan, joka hänet oli saattanut tähän kurjaan tilaan; puhuvan en hänen siitä kuitenkaan koskaan kuullut; en valitusta, enkä katumista kuullut koskaan hänen huuliltansa. Miestensä saapuvilla osoitti hän itsensä yhtä rauhalliseksi ja huolimattomaksi, kuin seisoisi hän vieläkin voittamattomana urhoollisen armeijansa etu-kynnessä. Mutta kuitenkin luulen minä hänen sentään murhehtineen sitä, että hän ei ollut seurannut hyviä neuvoja. Monta kertaa, kun hän luuli olevansa yksinänsä, vaipui hän syviin mietteisiin, ja silloin istui hän otsa rypistyksissä, huulet yhteen nipistettyinä ja katse synkeänä; josta tilasta hän heräsi ikään-kuin häjystä unesta, koska häntä satuttiin häiritsemään. Sellaisina hetkinä mahtoi hän miettiä, miten kokonansa toisin hänen asiansa nyt olisivat, jos hän sen siaan, että hän seurasi omaa itse-pintaisuuttansa ja korkeoita aikeitansa, olisi suostunut Tsaarin rauhan-ehtoihin ja tyytynyt siihen kunniaan, joka ennen Pultavan tappelua loisti hänen otsallansa, ja joka ei tosiaankaan tarvinnut suurempaa loistoa. Mutta, kuten sanottu, sellaisia ajatuksia ei hän ilmoittanut, vaan osoitti aina rauhallisen ulko-nä'ön, juuri kuin ei mikään onnettomuus olisi voinut liikuttaa hänen teräksistä sydäntänsä.
Muutoin täytyy minun tunnustaa, että turkkilaiset ottivat meitä vastaan niin oivallisesti, että tuskin mikään muu kansa olisi sitä tehnyt meille siinä tilassa, jossa me olimme. Kohta kun hallitus-neuvos Bender'issä sai kuulla Kaarlen tulosta, niin lähetti hän kuningasta tervehtimään ja toivottamaan onnea hänen tulollensa, vakuuttain, että kaikki, mitä hän tarvitseisi, olisi hänen palvelukseksensa. Meidän marssiessamme Bender'iin ei Kaarlea otettu vastaan, kuin voitettua, vaan niinkuin voittajaa kuningasta; koko turkkilainen linna-väki marssei kunnia-vartijoina, kanuunoilla ammuttiin ja kuninkaalle annettiin paras asunto koko kaupungissa. Hän kielsi kuitenkin sitä ottaa vastaan, ja kiitteli kaikesta siitä hyvästä, jota hänelle osoitettiin. Sen siaan pyysi hän, että pystytettäisiin linnan viereen hänelle ja hänen seuraajillensa telttoja. Tämänkin toivon täyttivät turkkilaiset, vaikka Kaarlen seura oli jo aikaa myöten kasvanut 1800 henkeen; ja niin majailimme me vapaassa ilmassa teltoissa ja olimme kuin tattarilaiset. Puutetta ei meillä ollut mistään, sillä paitsi monellaisia ruoka-varoja, lähetti sultaani, turkkilaisten keisari, meille joka päivä 500 riksiä rahaakin. Olisimme siis voineet elää kaikellaisessa ilossa ja ylöllisyydessä, ell'emme vain olisi kaivanneet kotoamme ja ymmärtäneet itseämme pakolaisiksi ja puolittain vangeiksi.
Mitä me muut tästä ajattelimme, niin kuningas ei siitä näyttänyt vähääkään huolivan. Hänellä oli jo uusia tärkeitä ajatuksia aivoissansa, eikä ollut hän millään muodolla jättänyt vehkeitänsä Venäjätä vastaan. Hän anoi turkkilaista armeijaa sultaanilta, sillä uudestaan käydäksensä Tsaarin kimppuun. Siinä tarkoituksessa lähetti hän kreivi Poniatovskin Konstantinopel'iin käskyllä, koettaa kaikki mitä suinkin olisi mahdollista ja panna "kaikki koukut liikkeelle," saattaaksensa turkkilaisia sotaan Venäjätä vastaan. Kreivi Poniatovski oli viekas mies ja kuninkaalle erittäin uskollinen. Kavalan juutalais-vaimon kautta pääsi hän sultanin äidin ystävyyteen ja antoi saman juutalais-naisen kertoa sellaisia ihmeitä Kaarlen urhoudesta ja verrattomasta miehuudesta, että sultanin äiti pian peräti suostui kuninkaan tuumiin. Hän ahdisti poikaansa, sultania, suostumaan ruotsalaisten ehdoituksiin ja jopa sanoi innossansa: "koska kuitenkin sinä autat leijonatani Kaarlea kurittamaan Venäjän sutta?"
Kaikki tämä oli hyvä, mutta viikkoja ja kuukausia kului, emmekä tulleet paikastamme mihinkään. Kaarle olisi hyvin voinut palata koti-maahansa ranskalaisella laivalla, jonka Ranskan lähettiläs tarjosi hänelle, ja se olisikin ollut järjellisintä, mutta hän oli nyt kerran päättänyt rauta-kallossansa, turkkilaisen armeijan avulla syöstä Tsaarin alas valta-istuimeltansa. Paitsi sitä mahtoi häntä ehkä hävettää, palata kotihinsa pakolaisena. Lyhykäisesti: hän jäi sinne, missä hän oli, ja järjesti taloutensa täydelliseen kuntoon. Meidän leirimme muodostui vähitellen pienoiseksi kaupungiksi, sillä upsierit ja sotamiehet alkoivat vähitellen rakentaa huoneita sekä oman mukavuutensa, että hauskuutensa tähden, koska ei meillä ollut juuri paljon muutakaan tekemistä.
Kuitenkaan ei tätä rauhallisuutta kestänyt enemmän aikaa, kuin minkä kuningas tarvitsi hänen haavoitetun jalkansa säästämiseksi. Kohta kun hän taisi istua hevoisen seljässä, alkoi meidän rauhaton sotilas-elämämme. Ennen auringon nousua oli hän valmis, ratsasti kolme, neljä hevoista päivässä uuvuksiin ja äkseerautti meitä niin, että hiki hatusta tippui. Sitä tehdessään oli hän aina hyvällä päällä, sillä häneltä ei puuttunut mitään, ja aina ajatteli hän vain suuria tuumiansa ja aikeitansa. Eikä puuttunut häneltä rahojakaan, vaikka olisi elänyt komeammastikin, kuin hän teki. Turkin hallitus antoi rahoja suurin määrin. Ranskan lähettiläs ja Konstantinopel'in kauppiaat antoivat velaksi, mitä vain tahdottiin. Mutta suuret summat, joita kuningas sai, katosivat kuitenkin, kuin tina tuhkaan hänen käsistänsä. Tosin, jos hän tahtoi kiihoittaa turkkilaisia venäläisiä vastaan, ei hänen auttanutkaan nipisteleminen penniä; turkkilaisia paschoja ja erittäinkin sultaanin suuri-visiiriä lahjoissa tarvittiin kyllä rahoja, jos heidän piti auttaman häntä hänen aikeissansa. Täysin kourin jakeli hän siis heille rahoja, niin että tuskin rahat olivat hänelle tulleet, niin olivat ne jo pois. Parooni Grothusen oli hänen rahan-vartijansa, ja tämä mies ajatteli ja teki raha-asioissa aivan kuin herransakin. Eräänä päivänä esitti parooni kuninkaalle 60,000 riksin rätingin näillä sanoilla vain: "18,000 jaetut ruotsalaisten ja janitscharien — turkkilaisten henkivartijain — kesken; loppu käytetty muihin tarpeisiin." — "No, se on minun mieleeni!" sanoi Kaarle. "Aina kun Müller tekee jonkun rätingin, niin täytyy minun lukea kokonaisia pitkiä sivuja parin tuhannen riksin tähden. Grothusen'in lasku-tapa miellyttää minua."
"Mutta, Teidän Majesteettinne!" sanoin minä, sillä minä kuulin nämät hänen sanansa, koska satuin olemaan juuri kuninkaan teltissä, ja minua suututti, että niin kevytmielisesti meneteltiin rahojen kanssa. "Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne, jos te annatte parooni Grothusen jatkaa sillä tavalla, niin joudumme me kaikki pian kerjäläis-sauvaan."