"Ensinnäkin," sanoi Kaarle, "pitää hänen rangaista suurta-visiiriä ja sitten antaa minulle sataa-tuhatta sotamiestä matkustaakseni Puolan kautta."
Hallitus-neuvos vetääntyi hämmästyneenä takaisin, eikä voinut kylliksi ihmetellä sellaista rauta-kalloa, joka oli jo saattanut niin monta ihmettelemään.
Kaarle pysyi vahvana päätöksessänsä. Turkkilaisten sataa-tuhatta miestä ei hän voinut poistaa päästänsä, ja sentähden niskoitteli hän turkkilaisia vastaan, koska hän tunsi Koran'in ja tiesi, että se pakoitti turkkilaisia mitä suurimpaan vieras-varaisuuteen.
Suuri-visiiri joutui nyt erittäin vihaiseen mielen-tilaan kuningasta vastaan. Hän otti kiini kaikki kirjeet, jotka kuningas lähetti Konstantinopel'iin, ensinkin sen tähden, että ei kuningas voisi valittaa hänen päällensä sultaanille, ja toiseksi, ett'ei kuningas voisi saada mitään rahoja Stambulista. Lisäksi, joka oli vieläkin pahempi, pidätti hän suurimman osan kuninkaalle tulevasta raha- ja ruoka-avusta, ja uhkasipa jo pidättää sen kokonansakin, jos kuningas niskoittelisi vieläkin. Mutta kuningas ei pitänyt lukua mistään. "Tähän asti," sanoi hän hovi-mestarillensa, "olemme syöneet kahdessa pöydässä, mutta huomisesta alkain pitää laitettaman neljä pöytää." Ja niin tapahtuikin. Mutta saada tätä toimeen, täytyi lainata suuria summia oikealta ja vasemmalta ja kaiken kaltaisilta ihmisiltä korkeata korkoa vastaan. Moni meistä, ja minä myös, pudisti päätänsä tälle tuhlaukselle, — mutta mitä se auttoi? Kuningas käski ja meidän täytyi totella.
Sen ilon sai Kaarle kuitenkin viimein, että hän kukisti suuren-visiirin, vastoin hänen kaikkia juoniansa. Kreivi Poniatovski'n, lähettiläämme Konstantinopel'issa, täytyi kirjoittaa kertomus Venäjän armeijan tilasta Pruth-virran luona, josta kertomuksesta näkyi selvästi ja todesti, että paljon suuremman ja loistavamman rauhan olisivat turkkilaiset taitaneet tehdä, joll'ei suuri-visiiri ollut petturi. Tämän kertomuksen neuvotteli hän sultaan'in käsiin, ja siitä seurasi tarkemmat tutkistelemiset. Ajutantti Osman'ilta tavattiin Katarinan sormus ja 20,000 kappaletta, osittain saksilaista osittain venäläistä kulta-rahaa. Se seikka päätti asian ja sekä Osman että suuri-visiiri saivat kumpanenkin ansaitun palkan petoksestansa. Mutta sillä ei parantunut kuninkaan eikä meidänkään tilamme.
Mehemed'in jälkeen tuli nyt toinen, Jussus-niminen mies suureksi-visiiriksi. Tämä antoi meille taas rehellisesti osamme ja mitä muuta me tarvitsimme. Me rupesimme uneksimaan taas kultaisia uniamme, sillä, sanottiin, sota oli taas puhkeamaisillansa Venäjätä vastaan. Mutta me petyimme. Rauha vahvistettiin, ja sultaani Ahmed'ilta tuli kirjoitus, jossa kohteliaasti, mutta vakavasti viitattiin kuninkaalle, että hänen piti ennen talven tuloa valmistaa itsensä matkaan, mennäksensä Puolan kautta takaisin kotihinsa. Kaikki mitä matkalla olisi tarpeen, rahat, miehet, hevoiset ja vaunut, piti hänen saaman Turkin hallitukselta. "Joukot" — niin päättyi kirje — "joiden tulee seurata teitä, saavat ne ohjeet, kuin sopivat sellaisessa tapauksessa meidän majesteettimme tarkoituksille." Kirje oli kirjoitettu 14 p. Huhtikuuta v. 1712 Konstantinopel'issa ja varustettu sultaanin oma-kätisellä alle-kirjoituksella.
Siinä me nyt olimme! Täysi maasta-karkoitus, eikä tämä katkera nielaus ollut edes nyt koristeltu, kuin ensi-kerralla, kauniilla lauseillakaan. Mitä teki nyt Kaarle? Kirje ei vaikuttanut häneen mitään. Hän lähetti sultaanille vastaukseksi, että hän aina olisi kiitollinen hänelle osoitetusta kohteliaisuudesta, mutta ett'ei hän taitanut ymmärtää, miten sultaani taisi ajatellakaan, lähettää häntä vihollistensa vallassa olevan maan läpi vähäisellä partio-joukolla. Ja siihen se jäi taas sillä kerralla. Kaarle ei yrittänytkään valmistautua matkaan, vaikka sultaanin määräämä aika yhä läheni.
Hallitus-neuvos Bender'issä ahdisteli kuningasta yhä kovemmin, että hän edes viimeinkin lähtisi pois, muutoin saattaisi hänen paikoilleen-jäämisensä saada pahan lopun. "Minä tahdon maksaa velkani ensin," vastasi Kaarle. "Kuinka paljon tarvitsette, Teidän Majesteettinne siihen?" kysyi hallitus-neuvos. "Tuhannen kukkarollista," — likemmä puolen miljoonaa kulta-rahaa — vastasi kuningas.
Hallitus-neuvos kirjoitti kohta sultaanille, ja tämä — niin pitkälle piisasi hänen kärsivällisyytensä — lähetti kohta tuhannen kukkaron verosta tuhannen ja kaksi sataa, kuitenkin sillä vakaalla ehdolla, ett'ei rahoja saisi antaa kuninkaalle ennen, kuin hän todellakin lähtisi matkalle kotihinsa. Kuitenkin sai parooni Grothusen hallitus-neuvoksen houkutelluksi jättämään rahat kuninkaalle ennen hänen matkaansa, ja pian olivat rahat hävinneet kaikille ilman suunnille. Me emme voineet siis vieläkään matkustaa, ja Kaarle vaatei vielä tuhatta kukkarollista kultaa. Mutta se oli kuitenkin liikaa jo turkkilaisellekin kärsivällisyydelle. Kun sultaani sai sen sanoman, niin kutsui hän kokoon divan'insa, kuten valtio-kokousta siellä kutsutaan, ja pitkän neuvottelemisen perästä päätettiin siinä, että joll'ei kuningas tahtoisi hyvällä lähteä, niin pakoitettaisiin hän väkivallalla siihen.
"Pääni se maksaa, että vastoin sultaanin vakaata käskyä olen Teidän Majesteetillenne antanut rahat ennen lähtöänne," sanoi hallitus-neuvos kuninkaalle.