"Eikö mitä," lohdutteli Kaarle häntä ja taputteli ystävällisesti hänen olka-päitänsä; "minä puollustan sinua sinun herrasi edessä."
"Ah'" huokasi hallitus-neuvos. "Teidän Majesteettinne ei tunne minun herraani. Hän ei anna anteeksi rikoksia, vaan rankaisee niitä."
Niin pahasti ei se kuitenkaan käynyt. Hallitus-neuvos pääsi ankaralla nuhteella ja täytyi kohta, divan'in päätöksen saatuansa, mennä kuninkaan luokse Varnitza'an ja sanoa hänelle, että nyt oli suuren-herran — sultaanin — kärsimys lopussa. Kuninkaan piti nyt viivyttelemättä lähteä pois maasta, tahi pakoitettaisiin hän siihen.
"Tee herrasi tahto, jos voit," vastasi kuningas, "ja mene kohta pois silmistäni!"
Hallitus-neuvos meni murheellisena ja siitä hetkestä saakka ei meille enään annettu ruoka-varoja; myöskin turkkilaiset kunnia-vartijat otettiin pois. Neljä-tuhatta puolalaista ja kolme-tuhatta kasakkaa, jotka olivat kokoontuneet kuninkaan luokse, käskettiin "kohta jättämään kuninkaan leirin ja menemään Bender'iin turkkilaisten turvaan, ell'eivät he tahtoneet kuolla nälkään." He jättivätkin kohta meidät ja erkanivat meistä. Me ruotsalaiset jäimme vain uskollisesti kuninkaamme luokse, ja hallitus-neuvos marssitutti 14,000 turkkilaista meitä vastaan.
Nyt olimme todellakin pahassa pulmassa, mutta ei vielä sellaisessakaan suhteessa antanut kuninkaan rauta-kallo perään. Kun ei meillä ollut enään ruokaa hevoisillemme, niin käski hän ampua kaksi-kymmentä kauneinta hevoista niistä, joita sultaani oli hänelle lahjoittanut. Niin tapahtuikin, ja tattarilaiset panivat hyvällä ma'ulla ne jalot elävät liiviinsä.
Senjälkeen rakensimme me rinta-varustuksia ja linnoitimme sen kivi-rakennuksen, jossa kuningas asui. Hän oli itse avullisna työssä, ja kaikkein, kanslerin, rahan-vartijan, kirjoittajan ja palveliain piti tarttua työhön käsiksi. Toiset sulkivat akkunoita, toiset ovia. Kun se oli tehty, niin istui kuningas aivan rauhallisena ja pelasi shakkia parooni Grothusen'in kanssa.
Mutta me muut emme olleet oikein hyvällä hatulla, sillä vastassamme seisoi neljä-toista kanuunaa ja kaksi mörssaria, suut ammollansa. Tosin emme peljänneet niin paljon itsemme, kuin kuninkaan tähden, ja parooni Fabricius lankesi hänen eteensä maahan ja rukoili häntä, ett'ei hän tarpeettomasti uhraisi henkeänsä. Tulipa jo hänen hovi-saarnaajansakin ja otti pyhän raamatun avuksensa, estääksensä häntä antaumasta niin suureen vaaraan.
Mutta Kaarle kuuli kaikkea kylmä-kiskoisena. "Teidän asianne on," sanoi hän papille, "rukoilla puolestani, vaan ei pyrkiä neuvon-antajakseni."
Kenraalit Hård ja Doldorf osoittivat niitä arpia, joita he olivat saaneet taistellessansa hänen vieressänsä. "Minä näen," sanoi kuningas, "että olemme jo ennenkin taistelleet uljaasti yhdessä; tehkäämme se vielä kerran."