Niin pysyi hän liikuttamattomana ja meidän täytyi varustautua kovaan taisteluun.
Turkkilaiset marsseivat esiin ja kukin kävi meistä osoitetulle paikallensa. Kuningas puollusti itse omaa huonettansa, ja minä olin myös hänen seurassansa. Kansliata piti kansleeri Müller'in ja kirjoittaja Ehrenpris'en puollustaman miehinensä; talli-rengit ja kokit määrättiin toisiin paikkoihin.
Nyt tulivat turkkilaiset. "Demirbasch — rauta-kallo — antau!" huusivat he meille.
Koska he vastoin tapaansa, kuu he menevät taisleluun, eivät sen enempää enään sanoneet, niin meni parooni Grothusen aivan yksin heitä vastaan ja piti heille puheen, poistaaksensa, jos suinkin mahdollista uhkaavan vaaran.
"Miten, vanhat ystäväni," huusi hän heille, "te tahdotte tappaa kourallisen turvattomia ruotsalaisia? Uljaat janitscharit! Oletteko te unhoittaneet kaikki ne hyvät työt, mitä olette meiltä saaneet? Tahdotteko te tappaa Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte, ja joka teille on tehnyt niin paljon hyvää? Ystäväni, kuningas tahtoo vain kolmen päivän loma-aikaa, eikähän suuren-herran käskyt liene niin peri ankaroita, kuin ollaan teille luuloiteltu."
"Ei, ei; ei yhtään loma-aikaa!" huusivat hallitus-neuvos ja tattarilaisten khaani, — päällysmies. — "Hyökätkää vain pojat!"
Me luulimme nyt hyökkäyksen alkavan ja olimme varuillamme. Mutta nyt näkyi, miten itse turkkilaiset sotamiehet kunnioittivat kuningastamme ja kuinkalaisen ihmettelemisen hän oli heissä vaikuttanut. Janitscharit eivät totelleet enään upsieriansa ja jopa uhkasivat karata heidän päällensä, ell'ei vain kuninkaalle myönnettäisi pyydettyä kolmen päivän loma-aikaa.
Hallitus-neuvos joutui nyt pahaan pinteriin. Vihdoin kokosi hän janitscharien upsierit ja vanhimmat sotamiehistä ja luki heille sultaanin vakavan käskyn, pakoittaa kuningasta väkivallalla, ell'ei hän lähtisi hyvällä. Kuitenkin kielsivät janitscharit totella, ja se kävi niin pitkälle, että väli-keino oli keksittävä. Kuusi-kymmentä sotamiestä, jotka olivat saaneet paljon lahjoja kuninkaalta ja muutoin olleet hänen suosiossansa, pyysivät hallitus-neuvokselta lupaa saada mennä kuninkaan luokse ja pyytää häntä uskomaan itsensä heidän haltuunsa; he tahtoivat olla hänen vartijoinansa. Hallitus-neuvos suostui tähän ilolla, sillä häntä murhetutti erittäin, miten hän estäisi väki-valtaa. Seuraavana päivänä tulivat harmaa-parrat tykömme Varnitza'an ilman aseita, valkoiset sauvat käsissä rauhan merkkeinä. He kääntyivät parooni Grothusen'in ja kansleri Müller'in puoleen ja ilmoittivat, että he tulivat vartijoiksi kuninkaalle. He tahtoivat saattaa häntä turvassa Adrianopel'iin, jossa hän saisi itse puhua suuren-herran kanssa, ja niin tulisivat asiat taas hyviksi jälleen.
Kun he niin puhelivat Grothusen'in kanssa, niin luki kuningas kirjettä, joka oli tullut hänen lähettiläältänsä Konstantinopel'issa. Kreivi Poniatovski vakuutti kirjeessä sen, mitä hallitus-neuvos oli jo ilmoittanut. Sultaan'in käskyt olivat erittäin ankarat ja kuninkaan ei pitäisi enään tarpeettomasti niitä vastustaman.
Mutta kaikki se oli vain yhtä kuin kaataa öljyä valkeaan. Ei kirje, eikä janitscharien järjelliset esitykset saaneet kuningasta lähtemään pois. Janitscharit, joita hän ei edes tahtonut ottaa puheillensakaan, lähetti hän takaisin sillä käskyllä: "että he pian lähtisivät sieltä, muutoin antaisi hän leikata heidän partansa." Se oli suurin häpeä, jonka hän taisi tehdä jollekulle turkkilaiselle. Lyhykäisesti: hän pysyi kuin ennenkin itse-pintaisuudessansa, eikä tahtonut kuulla mitään järjellistä.