Tämä vastaus suututti kovasti kuningasta, ja hän oli, kuin kuumilla hiilillä "Demotika'ssa." Turkin hovi koetti kaikin tavoin tehdä hänen oloansa raskaaksi ja sen lisäksi saapui Ruotsista sanomia, jotka eivät suinkaan iloittaneet Kaarlea. Murheesta ja suuttumuksesta sai kuningas vaarallisen taudin, ja koska hän "Demotika'ssa" eli aivan yksinäisyydessä, eikä mitään ilmoittanut itsestänsä, niin levisi yli Euroopan sanoma, että hän oli kuollut. Olipa itse Ruotsissakin niitä, jotka uskoivat sitä, ja kun sentähden, ja erittäinkin kuninkaan pitkällisen poissa-olemisen tähden, kaikki asiat alkoivat käydä Ruotsissa seka-sortoisiksi, niin jätti Ruotsin valtio-neuvosto hallituksen kuninkaan siskolle, Ulrikalle. "Ei taideta enään toivoa," — niin puollustettiin tätä yritystä, — "että kuningas enään milloinkaan tulee takaisin. Pitkät sodat ovat uuvuttaneet valtakunnan ja Ruotsin sota-kunnia vähenee vähenemistään vihollisten yli-vallan vuoksi. Sentähden jättävät säädyt hallituksen prinsessalle, että hän tekisi veljensä nimessä rauhan Tsaarin kanssa."
Mutta Ulrika tunsi hyvin veljensä, ja tiesi ett'ei tämä milloinkaan hyväksyisi sitä. Sentähden ei hän ruvennut tekemään mitään omin-kätisesti, vaan lähetti erityisenä lähettiläänä veljensä tykö "Demotika'an" kenraali Liewen, jonka piti täydellisesti kertoman kuninkaalle valtakunnan oloista ja tuomaan hänelle kuninkaan vastaus. Liewen tulikin tykömme ja kuningas kuunteli hänen kertomustansa. Mutta kun kuningas kuuli valtio-neuvoston työn, niin suuttui hän silmittömästi ja huusi: "Kun minä palajan kerran Ruotsiin, niin kepillä minä opetan herroja tekemään velvollisuuksiaan! Siksi lähetän minä heille saappaani, joka saattaa olla johtajana heidän neuvotteluissaan."
Mutta Liewen oli rauhallinen ja ymmärtäväinen mies: hän antoi kuninkaan raivota, lauhdutteli häntä ja selitti valtakunnan tilan hänelle elävillä väreillä. "Sota, nälkä, taudit ja muut onnettomuudet," sanoi hän, "ovat saattaneet valtakunnan niin kurjaan tilaan, ett'ei pystytä enään torjumaan vihollisia Itämeren- ja Saksan maakunnista. Koko meidän sota-voimamme ei voinut karkoittaa vihollista ja ajaa sitä Puolaan, päästäksemme Teidän Majesteetillenne avuksi. Raha-varat ovat loppuneet ja alamaiset köyhtyneet. Ei ole varoja pitää sota-laivastoa kunnossa, ei miehittää armeijaa, eikä maksaa tärkeimpiä maksuja. Meidän tilamme on niin kurja ja Ruotsi on niin likellä peri-katoa, että, jos Teidän Majesteettinne viipyy vielä kauvemmin pois maastansa, niin taitaapi pian pahoja tapahtua."
"Mitä se olisi?" kysyi Kaarle.
"Että valtio-neuvosto ja kansa panevat Teidän Majesteettinne viralta pois," vastasi Liewen pelkäämättä.
Se naula veti: Kaarle rupesi miettimään ja päätti viimein palata Ruotsiin takaisin, itse nähdäksensä maansa tilaa. Hän antoi Ranskan lähettilään ilmoittaa päätöksensä korkealle Portille — Turkin hallitukselle — joka tapahtuikin.
"Enkö minä sitä sanonut," puheli Cumurgi, joka sillä ajalla oli päässyt suureksi-visiiriksi, "enkö jokin sanonut, että Ruotsin kuningas vuoden ja yön sisälle lähtisi luotamme itsestänsäkin? Sanokaa hänelle nyt, että hän saapi vielä jäädä, tahi lähteä; mutta kuitenkin, jos hän aikoo lähteä, pitää hänen määrätä lähtemisensä päivä, ja pysyä sanassansa, ett'ei hän sekoita meitä enään sellaisiin suhteisiin, kuin hän teki Bender'issä."
Ranskan lähettiläs toi kuninkaalle tämän vastauksen, mutta oli siksi kohtelias, ett'ei sitä kertonut samoilla sanoilla, kuin hän oli sen kuullut. Hän koristi sapen kauniilla lauseilla, ja Kaarle määräsi peräyttämättömäksi lähtemisensä päiväksi 14:sta päivän Lokakuuta 1715. Kuitenkin julisti hän, ett'ei hän tahtonut lähteä pakolaisen, vaan kuninkaan tavalla. Hän lähetti sentähden parooni Grothusen'in, neljän-toista miehen kera, Konstantinopel'iin erityisenä lähettiläänä. sanomaan juhlalliset jää-hyväiset ja kiittämään saadusta suojeluksesta. Kaarlen rahan-pula pani tämän lähetystön kuitenkin pahaan pulmaan. Grothusen'in piti nimittäin lainata Porti'lta miljoona kulta-rahaa. Mutta kun Grothusen esitti asiansa, niin vastasi suuri-visiiri kylmä-kiskoisesti: "herrani arvo ei sovi lainata rahaa, mutta sultaani lahjoittaa kyllä kuninkaalle niin paljon rahoja, että hän taitaa kunnialla lähteä luotamme."
Tämäkin karvas papu piti nielaistaman ja vieläpä kaunistelematonna; mutta kuningas oli liiaksi kopea, nöyryyttämään itseänsä enään. Kun sultaan'in tarjoama summa, sata-viisikymmentä tuhatta riksiä, tarjottiin hänelle lahjana matkan avuksi, niin hyljäsi hän sen, ja matka-rahat täytyi meidän nyt lainata suurella vaivalla ja korkeoita korkoja vastaan turkkilaisilta ja juutalaisilta.
Viimein lähti kuningas, kaikkein meidän iloksemme, matkaan. Sultaani lähetti hänelle muistoksi komean, heleän-punaisen ja kullalla kirjaellun teltin, tiamanteilla kaunistellun kalvan ja kahdeksan kalleimmilla satuloilla ja hopeaisilla jalustimilla varustettua jalointa arapialaista hevoista. Myöskin saapui se pascha, jonka piti seurata kuningasta rajalle saakka, ja tarjosi itsensä kuninkaan käytettäväksi. Kun pascha sai tietää, että useammat kuninkaan palvelijoista olivat lainanneet turkkilaisilta rahoja korkeata korkoa vastaan, niin ilmoitti hän kuninkaalle, että ei heidän tarvinnut maksaa mitään korkoja, vaan pää-oma lainasta turkkilaisille vain. Kuningas kiitti ilmoituksesta, mutta ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että niin tehtäisiin. "Jos minun mieheni," sanoi hän, "olisivat saaneet vain kymmenen riksiä sataa vastaan, niin pitää heidän täydellisesti ilman mitään vähennystä lunastaman takaisin kerran antamansa velka-kirjat." Jopa pyysi hän velan-antajia tulemaan Ruotsiinkin, jonka pyynnön useat täyttivätkin: he tulivat ja siellä saivat he täyden makson.