Kaarle oli tuskin ajanut pihaan, — minä olin juuri hänen takanansa, — kun jo kuulin hänen äänensä: "pian, herra postimestari! Kolme kuriiri-hevoista ja postiljooni tien-näyttäjäksi! Meillä ei ole aikaa ollenkaan viivytellä!"
"Ohoh, herra!" vastasi vieras, — postimestarin, — ääni. "Hevoiset täytyy kuitenkin ensin satuloida. Astukaa sisälle siksi."
"Kuinka kauvan se kestää, herra postimestari?" kysyi Kaarle.
"Korkeintaan kymmenen minuuttia, herra. Postiljoonin pitää kiirehtiä," vastasi postimestari.
Tämä selitys näytti tyydyttävän kuningasta, sillä hän meni seuralaisinensa huoneesen. Mutta minua — sen tunnustan suoraan — ei se tyydyttänyt ollenkaan, ratsastaa vielä yksi taival. Itse vuokseni en sitä pitänyt minään, mutta hevoistani säälittelin. Oi, jospa se olisi saanut tunnin levätä!
Silloinpa keksein kavalan keinon. Minä hiivein postiljoonin luokse talliin ja lupasin antaa hänelle tukaatin juoma-rahaa, jos hän voisi viivyttää hevoisia yhden tunnin. Mies ihastui tukaatista ja lupani sen. "Ei mikään ole sen helpompata," sanoi hän, "antakaa vain minun toimia, herra!"
Minä jätin hänen, vein "Abdul'ini" talliin, annoin sille kauroja ja hiivein kyökkiin, saadakseni rahalla ja hyvillä sanoilla pullon viiniä ja leipää "Abdul'ille" ja vähän syömistä itsellenikin. Sain kaikki, mitä pyysin. Sillä ajalla kun "Abdul" söi kauroja, haukkasin minä pari palaista paistia ja riensin taas talliin pulloineni ja leipineni. Postimestari seisoi tallin ovella ja torui postiljoonia hänen hitaisuutensa vuoksi. Mutta postiljooni ei ollut tuon-taallaankaan, vaan vastasi kylmä-kiskoisesti, että hän kyllä pian olisi valmis, kun vain saisi hihnat reilaan. Minä nauroin salaisesti miehelle ja aloin hoitaa hevoistani. Osalla viinistä kostutin minä leivän ja annoin hevoiselleni, lopulla pesin minä sen sukevia jäseniä, kuten olin usein nähnyt meidän hevois-miestemme tekevän, koska he varustelivat hevoisiansa johonkin erin-omaisempaan ajoon. Ennen pyytämäni tunnin kuluttua olin minä valmis ja annoin postiljoonille lupaamani tukaatin. Mies oli sen rehellisesti ansainnut, sillä ei ainoastaan postimestari, vaan itse kuningaskin oli häntä ahdistellut niin, että hän tuskin tiesi, mitä teki. Mutta nyt, kun hän tunsi tukaatin taskussansa, niin kävi kaikki niin oivallisesti ja nopeasti, että hevoiset olivat parissa minuutissa valmiina. Kuningas hyppäsi kohta maltitonna likimäisen hevoisen selkään ja ratsasti pois. Minä seurasin häntä aivan likellä ja olin parin minuutin kuluttua aivan hänen vieressänsä.
"Sinäkö se olet, Düring?" puhui kuningas, sillä synkässä pimeässä ei hän voinut minua tuntea.
"Luvallanne: ei, Teidän Majesteettinne!" vastasin minä.
"Kuka piru sinä sitten olet?" huusi kuningas. "Ja miten sinä minut tunnet?"