Ala-upsieri tuli ja kysyi: "Mikä herra se on, joka sydän-yöllä pyrkii päästä sisälle?"
"Kuriiri Turkista," vastasi Kaarle lyhyesti.
"Mitä hänellä on asioita?"
"Kuninkaallisia käskyjä! joll'en minä pääse kohta sisälle, niin hirteen huomenna joka vartija-sotamies!"
Kuninkaan kopea puhe taisi vaikuttaa kersanttiin, vai olisiko hän aavistanut, että kuningas itse vaatei päästä sisälle; lyhykäisesti: kersantti piti parhaimpana mennä noutamaan avaimia ja herättämään linnan-päällikköä. Kohta porasi linnan portit, me ratsastimme sisään ja olimme kaupungissa. Viipymättä meni kuningas kenraali Düker'in tykö, joka oli juuri herännyt, eikä ollut vielä liki-mainkaan oikein valveillansa. Täydesti luullen, että hänellä oli kuriirin kanssa tekemistä, kysyi hän sentähden kuninkaalta: "no, mitä uutisia te tuotte hänen Majesteetiltänsä?"
"Minä olen siis," sanoi Kaarle, "ainakin tullut peräti oudoksi omille alamaisilleni!"
Nyt avautuivat kenraalin silmät. "Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne!" huudahti hän hämmästyneenä, heittäysi kuninkaan jalkain juureen ja itki ilonkyyneleitä.
"Kuningas, kuningas!" kaikui kaikkialla, ja keskellä yötä levisi iloinen sanoma kautta kaupungin. "Kuningas on tullut!" kuuluivat huudot kaduilla; kaikki kiirehtivät vuoteistansa, pukivat itsensä pikaisesti ja kokoontuivat kaduilla. "Onko se totta?" — "On; hän on todellakin tullut!" — "Jumalan kiitos! Nyt ajatkin taas muuttuvat! Eläköön kuningas!" — Niin kuuluivat kysymykset ja vastaukset, toivotukset, huuto ja hälinä kadulta kadulle; ihmiset syleilivät toisiansa iloissansa, ja sinä yönä taidettiin todellakin nähdä, kuinka suuresti alamaiset kunnioittivat kuningastansa, kuinka hellästi ja sydämellisesti he häntä rakastivat. Sotamiehet samoilivat ulos kasarmeistansa ja maja-taloistaan ja piirittivät huonetta, jossa kuningas oli. "Onko totta? Onko ainakin se totta?" huusivat he ja kova riemastuksen huuto kajahti taas, kun he kuulivat vastauksen: "On; kyllä se on totta! Minä olen itse nähnyt hänet, meidän kuninkaamme!"
Kohta sen jälkeen riensi kansa soittamaan kelloilla, ja antoi niiden kupari-kielten ilmoittaa ilon-sanomaa; kanuunat valleilla paukkuivat ja jyristen saattoivat odottamatonta uutista yli maan ja meren; kaikki kadut valaistiin ilo-tulilla ja riemu-valkeita poltettiin katujen kulmissa ja toreilla, ja ilo oli niin suuri, ett'ei yksikään ihminen ajatellut enään nukkua tai vuoteelle mennä sinä yönä.
Mutta me, Jumal'avita, sitä vastoin ajattelimme lepoa, ja unta me todellakin tarvitsimme. Kansan parhaittaan peuhatessa veimme me ensin kuninkaan vuoteelle. Sillä kuuteentoista päivään oli hän tuskin ollenkaan maannut eli saanut rauhallista lepoa. Hänen jalkansa olivat niin ajettuneet lakkaamattomasta ja hirveästä ajosta, että saappaat saimme me leikata halki, saadaksemme ne riisutuiksi; vetämällä ei ollut yrittämistäkään, puhtaat liina-vaatteet annettiin hänelle myöskin, sillä ne kuin hänellä olivat päällänsä, olivat mitä kurjimmassa tilassa. Sitten viskausi kuningas vuoteellensa ja nukkui niin sikeästi, kuin olisi hän ollut kuollut, Düring ja minä paneusimme hänen jalkoihinsa parille patjalle, jotka olivat meitä varten levitetyt lattialle, ja sitten me kaikki kolme kuorsasimme kilpaa; ja ensikerran pitkistä ajoista vartioi ovemme edessä taas todellinen ruotsalainen vartija.