"Uni maistui suloiselta, saatatte ymmärtää! Vahinko vain, ett'ei sitä suloutta kestänyt kylläksi kauvan. Muutaman tunnin perästä nousi nimittäin kuningas ja herätti meidätkin, vaikka me olisimme mielellämme nukkuneet koko päivän. Mutta eihän Kaarlella ollut rauhaa. Hän käsketti vanhan kenraali Düker'in luoksensa ja tarkasti hänen kanssansa linnan vartijaston, linnoitukset, ja käski kohta siekailematta alkaa sodan uudestansa uusilla voimilla. Kuriirit kiirehtivät ulos kaikista kaupungin porteista. Ruotsalaisten piti kohta huomata, että heidän kuninkaansa aivan entisellään, muuttumattomana oli tullut takaisin maahansa."
Vältvääpeli pysähtyi tässä nyt kertomuksessansa hetkeksi ja tirkisteli suruisella katseella, vallan aatteisiinsa vaipuneena, valkeaan, joka yhä kirkkaana heloitti pimeään yöhön. Vasta Uolevi Sparre'n häntä puhutellessa, heräsi hän unelmistansa.
"No, vanha ystävämme, miks'ette jatka kertomustanne?" kysyi Uolevi. "Me istumme ja odotamme suurimmalla uteliaisuudella, ja yökin kiirehtii kulussansa. Minä pyydän teitä kertomaan kertomuksenne loppuun."
"Kyllä; kyllä minä sen teen, vaikka vaikeaksi käy kertoakseni kertoelman surullista loppua," vastasi vältvääpeli, ikäänkuin heräten jostain ilkeästä unesta. "Suokaa anteeksi, lapsukaiseni, että olen viivytellyt vähän tarpeettomasti niistä hetkistä kertoissani, jotka olivat kuninkaamme viimeiset iloiset hetket. Mutta sinulla on oikein, Uolevi, kertomus pitää lopetettaman."
Siis enemmin. Kansan ilo hänen takaisin-tulostansa, iloitti häntä paljon, enkä ole minä nähnyt häntä milloinkaan iloisempana ja hilpeämpänä, kuin niinä ensimäisinä päivinä, joina olimme taas koti-maassamme. Mutta nepä olivatkin viimeiset auringon-säteet, jotka valaisivat hänen elonsa-juoksua. Uhkaavat ukkos-pilvet kohoilivat jo kaikkialta ilman alla, ja monen salaman niistä pilvistä piti polttavasti kerran sattuman hänen sydämeensä.
Ei viipynyt kauvan, kun jo jokajalla taas sodan melskeet piirittivät meitä. Preussi, Tanska, Sachseni ja Venäjä olivat aseissa vastassamme, ja vaikka kuinkakin miehukkaasti Kaarle puollusti itseään, niin ei voinut hän kuitenkaan pitempää aikaa kestää niin suurta yli-voimaa vastaan. Kolmekymmentä ja kuusi tuhatta miestä marssei Stralsund'ia vastaan, jossa Kaarlella oli vain yhdeksän tuhatta miestä. Mutta Kaarle johti itse joukkojansa, eivätkä liittoutuneet viholliset olisi iki-päivinä valloittaneet linnaa, ell'ei meille onneton sattuma olisi ollut heille avullisena.
Översti-luutnantti von Köppen, Preussin kuninkaan ajutantti, oli nuoruudessaan ollut Stralsund'issa ja uinut usein Itä-meressä. Siitä ajasta muisti hän, että juuri sillä paikalla, jossa Ruotsalaisten linnoitukset loppuivat, oli meri vain kolmen tahi neljän jalan syvä. Hän esitteli siis kuninkaallensa, että juuri sillä paikalla piti vihollisia ahdistaa. Esitys otettiin kuulevaan korvaan, ja 6,000 jalka- ja 2,000 ratsumiestä käskettiin sentähden kahlaamaan, kuin hylkeet, ylitse osoitetusta paikasta meressä. Köppen johti itse etu-joukkoja ja meni miekka kädessä mereen edellä. Kello yksi yöllä astuivat he mereen ja kahlasivat puolen tuntia vedessä, vyötäisiin saakka. Samaan aikaan tekivät he hyökkäyksen linnaa vastaan etu-puolelta kääntääksensä huomiomme väärään, ja tosiaankin me petyimme, sillä emme olleet ajatelleet preussiläisten kaloina toki uivan kimppuumme. Sillä tavalla tuli Köppen joukkonensa aina etu-varustuksiimme saakka. Sotamiehet astuivat hiljaa ylös vedestä ja ennenkuin arvasimme aavistaakkaan, niin olivat he jo keskessämme, juuri kuin pilvistä pudonneina. Sillä tavalla valloitettuja varustuksia emme voineet puollustaa: meidän täytyi vetäytyä linnan sisimpään, ja kadotimme siinä kahakassa viisi-kolmatta kanuunaa ja neljäsataa vankia.
Se oli kova kolahdus, mutta vielä kovemmat tulivat kohta perästä.
Niin kauvan kuin Rügen'in saari ei ollut liittoutuneitten vihollisten vallassa, niin eivät he voineet olla varsin varmat Stralsund'in valloittamisesta. Heidän täytyi siis ensin valloittaa mainittu saari, ennen-kuin taisivat kaupunkia piirittää sekä maan että meren puolelta, ja Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold, jota tavallisesti nimitettiin vain vanhaksi Dessau'ilaiseksi, — hän tarjousi valloittamaan saarta meiltä. Se oli kova koetus, mutta Leopold olikin juuri se mies, joka taisi ottaa hartioillensa mokoman työn. Sopivana päivänä saapui hän 400:lla laivalla ja 15,000:lla miehellä saareen. Kaarle taisi asettaa vain 2,000 miestä yli-voimaa vastaan. Stresov-nimisen kylän luona laski Leopold maalle, ja ensi-työksensä varusti hän kylän etu-varustuksilla. Hän kaivatti syvän valli-haudan ja asetti siihen espanjalaisia ratsu-miehiä. Niin varustettuna odotti hän meidän kuninkaamme tuloa, joka ei kauvan odotuttanutkaan itseänsä. Kaarle oli Stralsund'issa ja oli tuskin saanut kuulla vihollisten saareen tulosta, kuin hän jo kohta lähti purjehtimaan ja saapui saarelle kello yhdeksän iltaisella. Hän ei tahtonut sallia vihollisten saada vakaata jalan-sijaa ja toivoipa päästä heidän kimppuunsa vielä väkeä maalle laskiessa. Mutta siihen ei hän kuitenkaan kerjinnyt, vaan yhtä-hyvin marssitutti hän joukkonsa yön aikana Stresov'in kylää vastaan, karkoittaakseen kohta viholliset sieltä pois. Kello kaksi aamuisella seisoi hän vastatuksin preussiläisten kanssa. Niin hiljaa oli hän tullut, ett'eivät preussiläiset huomanneet häntä ennenkuin hän käski hiljaisella äänellä: "lyökää maahan espanjalaiset ratsu-miehet!" — Eräs preussiläinen vartija kuuli sen ja kiire meteli syntyi kohta. Pian karkoitimme me espanjalaiset ratsu-miehet, mutta hämmästyimme, kun näimme edessämme leveän ja syvän valli-haudan.
"Onko se mahdollista?" huudahti kuningas, kun hän näki haudan. "Sitä en ollut luullut. Mutta ei se mitään. Rivakasti eteen-päin vain!"