Minun tuloni ei näyttänyt erittäin miellyttävän ranskalaista, mutta minä en huolinut hänestä, sillä ymmärsin, että olin vielä kuninkaan suosiossa, ja vieläpä niin suuressa, että minun piti asua hänen laheisyydessänsä ja melkein alin-omaa olla hänen seurassansa.
Kuningas oli täällä kuin kaikkiallakin aina sama. Kahdeksantoista-vuotinen karkaiseminen oli tehnyt hänet vallan raudaksi ja teräkseksi. Kovimmalla pakkaisella makasi hän vain oljilla lattialla, ilman muuta peitettä paitsi levättiänsä. Hänen terveyttänsä ei näyttänyt mikään voivan runnella. Monta sotamiestä paleltui kuoliaaksi vartiossansa, mutta ei kukaan uskaltanut valittaa, koska itse kuningas kärsei yhdessä heidän kanssansa. Kun kuningas oli kerran huonon-vointinen, niin viiteen vuorokauteen ei maistanut hän palaistakaan ruokaa, teki sitten useamman penikulman pitkän ratsastuksen, ja söi sitten taas vatsansa täyteen. Siinä oli hänen rohtonsa.
Piiritys edistyi kuitenkin vitkallisesti. Marraskuun 30:nä päivänä aamuisella menin minä kuninkaan luokse, löysin siellä Sicre'n ja hänen maalaisensa Maigret'in. Kaarle torui heitä ankarasti piiritys-töiden pitkällisestä valmistumisesta. Sicre vannoi kalliisti, että kahdeksan päivän sisälle antaupi linna. Kuningas vihaisena, huolimatta tästä valasta, käski hänen mennä; ja kun hän oli mennyt, niin uskalsin minä varoittaa kuningasta siitä miehestä. Mutta kuningas keskeytti minut ja sanoi: "minä tiedän, mitä sinä, Roos, ai'ot sanoa, mutta minä en ai'o nyt kuulla. Pane mieleesi, ett'et puhu koskaan mitään pahaa kenestäkään ihmisestä, koska puhut kuninkaasi kanssa!"
Minä tahdoin puollustaa itseäni, mutta hän keskeytti minut taaskin ja sanoi: "Anna sen nyt olla! Kyllähän minä sinut tunnen! Et sinä ajattele mitään pahaa; sinä olet uskollinen palvelijani. Mutta ei sanaakaan enään tästä asiasta. Tule nyt, niin menemme Jumalan-palvelukseen!"
Oli ensimäinen sunnuntai Adventissa, piiritys-työt olivat lakkautetut ja me kuuntelimme hartaina sekä aamu- että ehtoo-saarnat. Myöhään ehtoolla sai kuningas päähänsä sen, että hänen piti mennä vielä valli-hautoihin ja katsella piiritys-töitä kuun valossa. Hän lähti. Minä ja useampia muita henkilöitä, niiden joukossa myöskin Maigret ja Sicre, seurasi häntä. Suojautuneena rinta-varustusta vastaan katseli kuningas Fredrikshall'in valleja. Yht'äkkiä kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: "mene, Roos, minun telttaani ja tuo sieltä kauko-putkeni; se on siellä pöydällä."
Minä olin aikeessa totella, mutta samassa tuli minuun synkkä aavistus, ja minä sanoin sentähden: "nyt on kovin kylmä. Teidän Majesteettinne! Ettekö tahtoisi ehkä huomenna — — —"
"En, ystäväni!" keskeytti hän minua. "Mene nyt vain kiireesti!"
Vasten tahtoani täytyi minun lähteä. Kun minä menin, niin kuulin minä vielä, miten kuningas taaskin torui översti Sicre'ä siitä, että kaikki kävi niin vitkallensa. Minä koetin kiirehtiä, ollakseni pian takaisin, sillä sinä iltana en tahtonut jättää kuningasta: selittämätön, sisällinen aavistus jostain suuresta onnettomuudesta ahdisti minua lakkaamatta. Kun minä kiirehdin takaisin, niin tapasin minä översti Sicre'n valli-haudassa. "Missä kuningas?" huusin minä hänelle.
"Peli on loppunut," vastasi hän. "Kuula, linnasta ammuttuna on tavannut häneen."
Raivoissani riensin minä hänen ohitsensa. Ah, se oli surkea totuus! Kuningas makasi kuollunna kokoon lytistyneenä ja nojautuen rinta-varustusta vastaan. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä; pää lepäsi rinta-varustuksella ja käsi oli kouristettuna kalvan kahvaan.