"Huutooni kokoontui useampia paikalle. Ett'ei sanoma menisi kuin kulo-valkea läpi leirin, niin päätettiin kuninkaan kuolemaa pitää salassa. Näillä minun käsi-varsillani kannoin minä kuninkaan ruumista hänen telttaansa ja vuodatin katkeria kyyneliä hänen maallisen majansa vuoksi. Minä ja moni muu emme uskoneet, että kuolettava luoti oli tullut vihollisten puolelta, vaan että sankari-kuninkaamme oli kaatunut kavalan salamurhan kautta. Vielä tänä-pänä uskon minä, että joku ranskalaisista oli hänen murhaajansa! Antakoon Jumala minulle anteeksi epä-luuloni, jos se on väärä! — Kuitenkin: Kaarle oli kuollut ja hänen kanssansa kuolivat kaikki minunkin eloni halaukset ja toivomukset; sillä vaikka kuinkakin raskaita seurauksia hän itse-päisyydellänsä kokosi itse päällensä, niin minulle oli hän ollut aina hyvä ja armollinen kuningas."
Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna vanhain aikain muistoilla ja kyynel kostutti hänen harmaita silmä-karvojansa. Syvä hiljaisuus vallitsi pitkän ajan hänen kuulijoissansa.
"Rauha hänen tomullensa ja lepo hänen sydämellensä, joka niin rauhattomasti sykkieli, koska se vielä tykytti hänen sankari-rinnassa!" sanoi vieras viimein ja ojensi kätensä vanhalle vältvääpelille. "Ja mitä tuli teistä, översti, hänen kuolemansa jälkeen?"
"Minusta?" vastasi vanhus ikään-kuin unesta heränneenä. "Oh, minusta ei paljon pidetty lukua sitten enään, kun kerran suojelijani oli kuollut. Tukholmassa ei milloinkaan myönnetty vaatimuksiani ja överstiksi nimittämistäni. Minä sain tyytyä siihen, että viimein armosta sain tämän vartija-paikan tässä valo-tornissa. Tässä olen sitten elänyt jo monia vuosia minun muistoissani. Mutta elkäämme puhuko siitä! Kukapa toki ajatteleisi omaa pientä onnettomuuttansa, kun on nähnyt kerran niin suuria onnettomuuksia tapahtuvan ympärillänsä. Minulla on kuitenkin jotakin, jota pidän kaikkea kultaa ja kunniaa kalliimpana: tämä pieni rukouskirja, pyhä muinais-kaluni, jonka löysin kuninkaan taskusta hänen kuolemansa jälkeen, ja vakuutus siitä, että Kaarle oli minulle armollinen viimeiseen hengen-vetoonsa asti. Se vakuutukseni auttaa minua monessa vastoin-käymisessäni. — Mutta puoli-yö on jo aikaa sitten ohitse, myrsky on tau'onnut ja meri tyyntynyt, enkä minä enään tarvitse teitä. Jättäkäät siis, ystäväni, minut ja unhoittakaa, että olette nähneet vanhan miehen vuodattavan kyyneliä kuninkaansa kovan-onnen vuoksi."
Sekä vieras että nuorukaiset nousivat istuimiltansa, poistuaksensa, sillä he hyvin huomasivat, että vanha vältvääpeli tahtoi olla yksin muistoinsa ja tunteittensa kanssa. Äänettöminä pudistivat he hänen kättänsä ja läksivät; vieras vain kuiskasi pari sanaa vanhuksen korvaan. Vanha soturi säpsähti, mutta ennen-kuin hän ehti tointua hämmästyksestänsä, niin oli vieras jo kadonnut yön pimeyteen, ja Richard Roos, taitamatta jättää paikkaansa, ei voinut seurata häntä. Hän ei sittemmin häntä nähnyt enään.
Neljä tahi viisi viikkoa sittemmin, eräänä kirkkaana ja vilpeänä aamuna, kipusivat översti Sparre, hänen poikansa Uolevi ja molemmat sotakoulu-oppilaat Elfdal ja Rönne iloisilla kasvoilla ylös valo-tornille. Vältvääpeli istui huoneensa edustalla, näki heidän tulevan ja tervehti heitä ystävällisesti, vaikka vähän hämillänsä.
"Mikä teitä näin aikaiseen tuopi tyköni?" kysyi hän. "Jotain hyvää se mahtaa olla, jos ma oikein oivallan selittää sitä kasvoistanne."
"Me tuomme," vastasi översti Sparre hilpeästi, "uskollisuuden hedelmän, joka ehkä myöhään, kuitenkin viimein on tuleentunut ja ihastuttaa nyt sydäntänne, vanha ystäväni. Översti Roos, minulla on kunnia nyt antaa tässä teille se översti-luutnantiksi ruotsalaisessa armeijassa nimityksenne, joka kaksikymmentä vuotta sitten unhottui kuningas Kaarle Kahdennentoista kansliaan. Ottakaa se! Me tiedämme teidän sen hyvin ansainneenne."
"Jumalani!" huudahti vanhus vaaleana ja vavisten. Miten on se mahdollista? Arvoniko tunnustettu? Ah, liiaksi myöhään, liiaksi myöhään! En voi enään palvella isäini-maata, sillä minun jäseneni ovat vanhuuden ja murhetten kautta heikontuneet ja murtuneet."
"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa on sen myöskin huomannut ja liittänyt tähän eläke-kirjan," jatkoi översti Sparre, ja veti esille vielä toisen paperin. "Sen mukaan on teillä täysi överstin palkka aina kuolin-päiväänne saakka ja vapaus asua, missä tahdotte."