"Jumalani! Mikä onni, mikä armo!" lausui översti Roos liikutettuna. "Ja kenelle olen kiitollisuuden velassa kaikesta tästä? Kuka on minua muistanut nyt, joka olen ollut monia vuosia häpiällä sivuun sysätty! Kuka, översti Sparre? Sanokaa pian, ketä tästä kiitän?"
"Erästä korkeaa herraa, joka kävi luonanne sinä kauheana yönä, jolloin valppaudellanne pelastitte laiva 'Torstenson'in'-haaksi-rikosta," vastasi översti Sparre. "Muistatteko sitä, ystäväni? Te kerroitte hänelle Kaarle kuninkaasta ja uskollisuudestanne hänelle."
"Ja se vieras, jonka kyllä muistan, ken oli hän?" kysyi Roos.
"Holsteinin herttua Adolf Fredrik. Kahdennentoista Kaarlen jumaloitsia, ja kuten tiedätte, likeinen sukulainen meidän kuninkaalliselle suvullemme. Teidän uskollisuutenne liikutti häntä, teidän valppautenne pelasti hänen ehkä hengen vaarasta; hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttansa, ja tässä näette hedelmän siitä, että hän on puhunut hyvää puolestanne. Vihdoinkin on oikeus tapahtunut teille, ystäväni, ja me kaikki iloitsemme siitä."
"Siis häntä tulee minun kiittää tästä ihmeellisestä asiasta," sanoi översti Roos liikutettuna. "Taivas häntä siitä siunatkohon! Mutta siunatkoon hän myös kuningastani Kaarlea, joka vielä haudan tuolta puolelta osoittaa armonsa minulle. Ah, hän oli aina, niin kauvan kuin hän eli, armollinen herra uskollisille palvelijoillensa, ja varmaan oli se hän, joka lähetti herttuan luokseni, että minä vielä vanhoilla päivilläni olisin saanut nähdä tämän ison ilon. Ah, sydämeni pohjasta rakastan minä Kaarle-kuningasta! Jumalan armo ja rauha levätköön hänen tomunsa yli!"
"Aamen!" sanoi översti Sparre, ja puristi syvästi liikutetun vanhuksen kättä. "Hän usein rikkoi eläissänsä, mutta kuitenkin oli hän hurskas, jalo herra ja suuri kuningas, semmoista harvoin maailma on nähnyt. Sanon kanssanne: Levätköön hänen tomunsa rauhassa! Armo ja kunnia hänen muistollensa."