Eräänä päivänä, koska hän näytti olevan erittäin tyytyväinen minuun, puheli hän hetken erinänsä ala-upsierin kanssa, ja kohta sen jälkeen sain minä tietää, että minut muutettaisiin kruunun-prinssin Kaarlen henkivartija-komppaniaan.
Kruunun-prinssi oli silloin vain yhden-toista vuotias, mutta minä ymmärsin kohta, että hän oli yhtä taitava sotamenossa, kuin moni upsieri, joka oli jo monta vuotta palvellut. Hänen henkivartija-komppaniansa oli valituista miehistä, ja itse oli hän sen ylin-johtaja. Hän äksierautti meitä ahkerasti, johti itse harjoituksiamme ja tunsi meidät kunkin nimeltämme. Palveluksemme ei ollut suinkaan helppo, sillä prinssi ei antanut meille paljon lepoa, ja meidän piti vielä sen lisäksi oleman vartijoina hänen asunnossansa ja linnan puistossa; mutta kuitenkin palvelimme me häntä mielellämme, sillä hän ei säästänyt itseäänkään, vaan kaikki, mitä hän vaatei meiltä, vaatei hän itseltäänkin. Jo silloin taittiin kyllä huomata, että hänestä aikoinansa tulisi ankara sotija. Hän ei elänyt laisinkaan, kuin prinssi. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, sotamiehellinen ja erosi ainoastaan meidän pukimestamme hienolla kultaisella sapelin-nauhalla. Hänen vuoteensa ei ollut haahka-telkän untuvista, vaikka se kyllä olisi voinut olla; ei: se oli tavallinen matrassi ja ohukainen peite, ja niin makasi hän sekä talvet että kesät. Ei hän huolinut hyvästä, eikä pahasta ilmasta. Kun meidän harjoitus-aikamme tuli, niin täytyi meidän ulos, joko sitten paistoi päivä tahi satoi, uuvuimmeko helteestä tahi kohmetuimmeko kylmyydestä. Mutta yleisesti kohteli hän meitä hyvin, eikä meillä ollut valituksen syytä, sillä, kuten sanoin, kuumassa ja kylmässä, päivä-paisteessa ja sateessa oli hän itse aina mukana, eikä huolinut ilmasta enempää, kuin joku armeijan vanhimmista sankareista. Me rakastimme häntä, ja oikein todella luulen, että, jos hän olisi käskenyt, olisimme me menneet sekä veteen että valkeaan hänen edestänsä.
Ja se ei ole ainoastaan koru-puhetta, vaan totta; sillä veteen menin minä kerran hänen edestänsä, ja ilman hänen käskyänsä, että häntä rakastin. Tapaus oli seuraava:
Minä olin vartijana juuri sillä linnan-portilla, joka vie linnan-puistoon, kun prinssi tuli huvittelemaan itseään puistoon joiden-kuiden kisa-kumppaliensa kanssa. Ylhäistä seuraa se olikin: nuori kreivi Brahe, kreivi Sture, kreivi Oxenstjerna ja muita jalompi-sukuisia. He olivat koppisilla, ja minä katselin myös tuota iloa, ja huomasin, että prinssi oli taitavampi muita, joka minua paljon ihastutti. Kerran viskasi prinssi erittäin korean kopin sellaisella voimalla, että se lensi kauvas kreivi Sture'n ylitse, jonka se piti ottaman kiini, ja putosi kuta-kuinkin syvään lammikkoon, ja vaipui sinne kohta. Prinssi kiivastui koppinsa kadottamisesta, ja kreivi Sture seisoi nolona ja hämmästyneenä, että hän kömpelömäisyydellään oli ollut syypäänä vahinkoon, jonka hän olisi tainnut estää. "Laita koppini takaisin, Sture!" huusi nuori prinssi. "Minä sain sen eilen lahjaksi mummultani. Kohta veteen, Sture, ja koppini ylös!"
Nuori kreivi-raukka seisoi häpeillään ja ala-kuloisena. "Enhän minä osaa uida, Teidän Korkeutenne," änkytti hän. "Minä voisin hukkua, enkä luule Teidän Korkeutenne suinkaan sitä tahtovan."
"Huku tahi et," huusi prinssi, "niin tahdon minä koppini takaisin; sinä sen laskitkin pääsemään lammikkoon. Siis pian! Joll'et sinä saa sitä sieltä ylös, niin saa joku muu teistä tuoda sen; sinä, Brahe, tahi sinä, Oxenstjerna. Minä tahdon ja minun pitää saaman koppini jälleen."
Samassa polkasi hän jalkaa ja katsoi ankarasti heihin. Ei kellään nuorista kreiveistä näyttänyt olevan vähintäkään halua, turmella kauniita vaatteitansa yhden koppi-joutavan tähden, vielä vähemmin antautua hengen vaaraan, ja vetääntyivät sentähden useimpia askeleita pois lammikosta. Prinssi näytti olevan aikeissa, tehdä jotain tyhmyyttä, ja sentähden ymmärsin minä aikani tulleen, tullakseni väliin. Uida osasin minä kuin sorsa, ja univormuni ei saisi mitään vahinkoa, koska sen riisuisin pois. Paitsi sitä olin minä huomannut, mihin koppi katosi ja pannut tarkan merkin paikkaan.
"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne," sanoin minä. "Jos sallitte minun koettaa, ottaa koppia ylös, niin tahdon sen tehdä."
Minun sanani saattoivat kohta rauhan ja tyynnyttivät rauhattomat rinnat. Nuorten kreivien posket punottivat taaskin ja prinssi nyökkäsi ystävällisesti minulle. Hänen vihansa väistyi kuin pilvi päivän edestä.
"Hyvä, Richard Roos," sanoi hän minulle. "Sinä taidat siis uida ja sukeltaa? Lammikko on syvä."