Kenraali nauroi. "No, no, mutta kyllä teissä oli kelvottomiakin joukossa, joita täytyi pitää vähän kurissa," sanoi hän ystävällisesti, ja isäni suoruus näytti häntä miellyttävän. "Mutta minä muistan, että et sinä ollut huonoin joukossa, Roos. Sinä olit kelpo mies, ja minua iloittaa saada nähdä sinua. Mitä nyt muuten kuuluu? Sinulla mahtanee olla joku pyyntö vanhalta kapteeniltasi?"
"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi, te olette oikein arvannut," vastasi isäni. "Näettekö poikaa tässä? Teidän ylhäisyytenne, luuletteko, että hänestä olisi sotamieheksi?"
Siihen aikaan olin minä, ilman liikaa kerskausta, kaunis, sorea ja vahva jäseninen poika, ja terveys hehkui punaisista poskistani. Kohta, kun isäni alkoi puhua minusta, ojensin minä itseni oikein suoraksi ja tervehdin kenraalia sotamiehen tavalla, kuten isäni jo kauvan sitten oli minua opettanut tekemään. Kenraali tarkasti minua kiireestä kanta-päähän saakka ja nyökkäsi tyytyväisenä.
"Sinunko poikasi, Roos?"
"Kyllä, oma lihani ja vereni, teidän ylhäisyytenne."
"Hyvä! Minä näen kyllä, että hänestä voipi jotain tulla. Hän saattaapi jäädä tänne, ja jos hän hyvin edistyy, niin saapi hän tulla ruunun-prinssin Kaarlen henki-vartiastoon. Saat olla aivan huoletonna hänestä, Roos. Häntä pidellään hyvin, jos hän vain itse on nöyrä, eikä tee jotain tyhmyyksiä."
"Käskyläinen," huusi hän sitten korkealla äänellä, ja sotamies kauniissa univormussa astui sisään.
"Ota vastaan tämä nahka-poika," sanoi kenraali hänelle. "Hänen pitää kohta huomenna ruveta äksieraamaan, ja on pidettävä hyvin, sinä ymmärrät. Ja nyt, poikani, saatat sanoa hyvästi isällesi."
Kaikki kävi lyhyeen ja hyvin, ja vaikka ero isästäni tuli jotenkin odottamatta, niin oli kenraalin käskyn tavassa jotain, joka teki, ett'ei hänelle tahtonut mielellään osoittaa tottelemattomuutta. Isäni ja minä syleilimme toisiamme pikimiten. Isäni puhui minulle joita kuita sydämellisiä sanoja, kehoitti minua olemaan aina uljaan ja rehellisen, ja käski minun sitten mennä. Minä kumarsin kenraalille, seurasin sotamiehen askelilla sotamiestä ja löysin itseni kymmenen minuutin perästä kasarmissa, jossa eräs ala-upsieri otti huostaansa minut. Isääni en sittemmin nähnyt enemmän, kun veljeänikään.
Aluksi tuntui minusta uusi eloni vähän ikävältä. Univormu miellytti minua hyvin, mutta se ijankaikkinen äksieraaminen väsytti minua. Kuitenkin tein minä minun velvollisuuteni, ja koska isäni jo lapsuudestani oli opettanut minulle paljon, joka minulle tuli nyt hyväkseni, niin oli ala-upsierini tyytyväinen minuun, ja kehui minua kenraalille, joka aina aika tavasta tiedusteli edistymistäni. Vihdoin tuli se päivä, jona minä pääsin nahka-pojasta oikeaksi sotamieheksi. Minä sain paikkani komppaniassa ja tein säännöllisesti, kuten muutkin, palvelusta. Se huvitti minua enemmän, kuin nahka-poikana oleminen, ja halu ja rakkaus sotamiehen eloon auttivat kaikissa. Minua pidettiin komppanian paraimpien miesten lu'ussa, ja minä käytin itseni niin raittiisti ja säännöllisesti, että kenraali suostui minuun täydellisesti.