Sillä välillä olivat nuorukaiset riisuneet päällys-vaatteensa, pudistaneet ne ja panneet ne likelle valkeata ripuksiin, että ne yön ajalla voisivat kuivua. Sitten menivät he kaikki alas ja auttoivat vanhaa vältvääpeliä kantamaan hiiliä, ja seurasivat sitten häntä vahti-huoneesen, saadaksensa kuulla odottamaansa kertomusta. Siellä oli lämmin ja hyvä olla; pian viritetty lamppu valaisi huoneen tarpeeksi; nuoret miehet istuivat niin mukavasti, kuin suinkin taisivat kömpelöille puu-jakkaroille ja asettausivat huoneen keskessä olevan tammisen pöydän ympärille; vanha vältvääpeli sovitti nahalla peitetyn noja-tuolinsa siten, että hän vähällä pään käännöksellä taisi nähdä sekä meren että vartio-valkean, jonka tulta piti huolellisesti hoidettaman ja pidettämän vireillä. Ulkona raivosi myrsky, karien kuohut kohisivat raivosti, sade-pisarat löivät vartio-hnoneen akkunoihin ja tähdetön, pilvinen yö peitti sekä maat että meret. Sitä hauskempi oli olo kamarissa, ja sekä vältvääpeli että hänen nuoret vieraansa olivat hyvin tyytyväisiä osaansa. Otsa painettuna akkunata vasten heitti vanhus vielä pitkän ja tarkastelevan katseen merelle, toisen lyhyemmän valkeaan, joka hehkui häikäiseväisenä, istui sitten siallensa ja alkoi kertomuksen, jota nuorukaiset näyttivät niin kovin uuteloinneen.
TOINEN LUKU.
Kaarlen nuoruus.
"Koska minun nyt pitää kertoman teille Kaarle kuninkaasta," alkoi hän, "niin täytyy minun ensin kertoa, miten minä tulin hänen tuttavuuteensa, ja miten hän oppei minua tuntemaan niin, että hän sittemmin piti minusta niin paljon, että se oikein ansaitsi huomiota."
Se kävi näin: minä olin vielä nuori poika, vaikka ehkä vuotta, kahta vanhempi, kuin te, sillä kuudestoista syntymä-päiväni oli jo takanani, kun minä tulin Tukholmaan ja tulin sotamieheksi. Kotonani ei minulla ollut mitään rauhaa; käydä pellon-vakoa ja ohjata auraa ei huvittanut minua laisinkaan, paljon enemmin huvitti minua ratsastaa raivolla hevoisella, tahi pidellä pyssyä ja kalpaa. Äitini oli kuollut; muutoin olisi hän ehkä pidättänyt minut rukouksillaan ja kyynelillään Taalainmaassa kotonani. Mutta isäni oli veistetty peräti toisesta visasta, sillä hän oli itse kantanut aseita nuoruudessaan ja puhui vielä vanhuudessaan mielellänsä hupaisesta sotamies-aiastansa. Jos minä menisin kuninkaan palvelukseen, niin pääsisi hän pahasta pulmasta, tuumaili hän. Hänen talonsa oli, näette, liian pieni kahdelle perheelle, sillä minulla oli veli, joka oli määrätty ottamaan talon hoidon kohta kun isäni oli ummistanut silmiänsä. Se ajatus ahdisti isääni alinomaa, että minä ehkä kävisin kerjäläisenä isieni maassa. Sen tähden, kun minussa heräsi halu tulla sotamieheksi, auttoi hän sitä enemmin, kuin lannisti, ja kuvaili elämän armeijassa niin ihanaksi, että minun haluni päästä Tukholmaan kasvoi päivä päivältä.
Vihdoin eräänä sunnuntaina sanoi isäni minulle: "No, Richard; vieläkö sinulla nyt on halu, niin lähdemme huomenna matkaan? Minä vien sinut kenraali Stenbockin luokse, joka oli ennen minun kapteenini, ja puhun vähän hyvää puolestasi. Mutta en minä tahdo pakoittaa sinua. Jos sinusta pitää tulla sotamies, niin pitää sen tapahtuman sinun vapaasta tahdostasi."
"Kyllä, isäni," vastasin minä, "se on minun vapaa tahtoni ja sitä paitsi suurin toivoni. Lähtekäämme vain Tukholmaan."
Seuraavana aamuna jo ennen, kuin aurinko oli kerjennyt kurkistaa vuorten ylitse laaksoon, olimme me valmiina matkaan. Hyvä veljeni Sven seurasi meitä jonkun matkaa tiellä, ja sitten syleilimme me toisiamme viimeisen kerran. Me itkimme kumpanenkin, sillä me rakastimme toisiamme, kuten veljien pitäisi aina rakastaakkin; mutta jäädä yhteen, emme nyt voineet. Jos olisin jäänyt kotiin, niin olisin saanut etsiä leipäni renkinä jossain likellä olevassa talonpoikais-talossa, jota ajatellessani tuumailin paremmaksi palvella kuningasta. Sven'istä erottuamme jatkoimme me matkaamme Tukholmaan. Me tulimme onnellisesti perille, ja isäni, vanhastaan tuttu kaupungissa, sai pian kyllä selon kenraalin asumuksesta ja päästettiin kohta sisään, koska hän ilmoitti itsensä vanhaksi sotamieheksi Taalainmaan rykmentistä. Kenraali katsoi häntä hetken terävästi; sitten nauroi hän ja ojensi hänelle kätensä.
"Roos, minun vanha poikani, sinä elät siis vielä!" huudahti hän. "En ollut tuntea sinua enään, mutta vuodet eivät tee ketään nuoremmaksi."
"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi," vastasi isäni, "samaa huomaan minäkin teistä. Ette tekään ole tullut nuoremmaksi, mutta tuntenut minä olisin teidät, vaikka missä; sillä entinen katse, entiset viikset ja sama entinen ankara ryhti ovat jäljillä. Teidän ylhäisyytenne säikäytti meitä hyvin monta kertaa, koska nuo suuret silmät vihasta säihkyvinä katselivat meihin."