"Mut entäs kun vältvääpeli on luvannut kertoa entisistä ajoista,
Narvasta, Bender'istä ja Turkkilaisista?" kysyi Uolevi.
"Tekeekö hän sen?" keskeytti Elfdal hänet innokkaasti. "Sitten on se peräti toista. Onko totta, vältvääpeli?"
Vanhus nyökkäsi päällään myönnytykseksi. "On, on," sanoi hän. "Tahdon puhua teille Kaarlen nuoruudesta, hänen kunniasta rikkaasta elämästänsä ja surullisesta kuolemastansa, joka viimen syöksi koko valtakunnan kurjuuteen ja suruun, ja juuri sinun pitää, Elfdal, kuulla oikein tarkasti kertomusta, sillä sinussa ilmestyy koko lailla itsepäisyyttä ja uppiniskaisuutta, ja minä olen nähnyt sinun monta kertaa tahtovan puskea seinän läpi päälläsi."
"No, no, ei se ollut niin pahasti aiottu, kuin se näytti," puheli nuorukainen punastuen ja häpeillen. "Te tiedätte kyllä, vältvääpeli, nuoruuden ja hulluuden."
"Senpä-tähden pitääkin juuri koettaa vangita järkeänsä," sanoi Roos. "Jos Kaarle, ennenkuin hän ryhtyi niin suuriin asioihin, joita hän sitten sai katua, olisi aina ensiksi kysynyt itseltänsä: onkohan se nyt järjellistä, mitä tahdot? niin monta asiaa olisi toisella tavalla, eikä Ruotsista olisi tehty ontosta (nollaa) valtakuntain seassa. Minä itse — — — no, ei se kuulu nyt tähän, — sanonpa kuitenkin sen: minä itse en olisi istunut tässä näitä kahtakymmentä vuotta valkeata kohennellen, jos vain Kaarle-kuningas olisi elänyt pari kuukautta tahi viikkoa enemmän. Mutta minun onneni tahtoi sen niin ja minä olen tyytyväinen. Mutta ottakaat toki päällys-verhonne pois; valuvathan ne vallan märkinä sateesta. Ja tuokaamme oikein kosolta hiiliä tänne ylös, että riittää yöksi, ja sitten istukaamme, jos tahdotte, vahti-huoneesen, jossa voimme pitää silmällä sekä valkeata että merta."
"Merta emme suinkaan voi paljon nähdä, vaikka kuulla saamme kylläkin, vältvääpeli," sanoi Rönne, toinen sota-koululaisista, joka tuli Elfdal'in kanssa. "Onhan ulkona niin pimeä, että tuskin voi kättänsä nähdä."
"Mutta kanuunan tulen näemme kuitenkin, kun joku laiva ampuu hätä-laukauksia, ystäväni!"
"No, sitä minä juuri ajattelinkin ja nyt sen näen, että ei ole ryhtymistä kiistaan kanssanne, vältvääpeli. Silla pian siitä täytyy luopua," vastasi Rönne häpeillään samoin, kuin Elfdal äsken.
"Hyi, kylläpä se olisi kaunista, jos minä antaisin teidän, poikain, vetää itseäni parrasta," vastasi vanhus nauraen. "Mutta kuitenkin, te olette ripeitä poikia ja sentähden annan minä teille mielelläni anteeksi vähemmin sopivat sananne. Ja nyt hiiliä noutamaan, ja sitten — — —."
"Kertomaan, vältvääpeli," sanoi Uolevi Sparre. "Tuskinpa minä maltan odottaa sitä."