Uolevi seurasi käskyä nopeasti, sillä pilvet antoivat vettä jo oikein kaatamalla, taivas pimeni ja väkevät tuulen-puuskaukset liikkuivat laineilla. Aurinko oli kokonansa kadonnut ja ainoasti vähäinen rusko lännessä osoitti sitä paikkaa, josta se äsken lähetti punaiset säteensä. Vältvääpeli ja Uolevi nousivat ylös kiertorappuja, jotka johdattivat tornin juureen lyhtyyn, ja alkoivat, kohta sinne päästyänsä virittää valkeata hiiliin. Pian loisti valkea kauvas ulapalle ja kuvasi kallioita vastaan loiskivat laineet punertaviksi valollansa.
"Nyt olemme tehneet ensimäisen velvollisuutemme, Uolevi," sanoi vältvääpeli ja kohenteli valkeata rautaisella haarukalla. "Nyt on vaari vain pidettävä siitä, että silmät ovat auki, ja että tuli pysyy mitä suurimpana. Ja koska meillä on kylliksi hiiliä, niin ei se olekkaan meille vaikeata."
"Erittäinkin jos pidätte lupauksenne, vältvääpeli, ja kerrotte meille pari naurettavaa kertomusta," vastasi Uolevi.
"Ei, ei, poikani! Ei ollenkaan sellaisia kertomuksia tänä yönä, jolloin satojen ihmisten henki on vaarassa," vastasi vanha Roos vakaasti. "Olisi vallan sopimatonta puhua piloja ja nauraa silloin, koska meri pauhaa kallioitamme vastaan ja ehkä jonkun hukkuvan hätähuudot sekoittuvat myrskyn pauhinaan. Ei ollenkaan naurettavia kertomuksia tänä yönä. Minä puhun teille jotain muuta; jotain, jota sinä ja toverisi olette jo kauvan halainneet kuulla, nimittäin — — —."
"Ehkä siitä, mitä olette nähneet ja kokeneet yhdessä sankari-kuninkaamme Kaarlen kanssa?" keskeytti Uolevi häntä hätäisesti.
"Juuri siitä," vastasi vanhus ja tirkisti tuleen kirkkailla, sinisillä silmillänsä ja siveli miettiväisenä tuuheoita viiksiänsä. "Hän oli kelpo mies, kuningas, ja jalo ruhtinas. Hänen itsepäisyytensä ja rauta-kallonsa olivat syynä onnettomuuksiin ja häväistyksiin, joita sittemmin saimme kokea. Niin, kertomus sopii hyvin tälle yölle, ja te saatte sen kuulla. Se on ihmeellinen kertomus, kahdennentoista Kaarlen historia; ja minä kiitän onnea, joka niin laittoi, että sain olla mukana hänen likeisinten miestensä joukossa ihmeellisissä kokemuksissa. Minä kerron teille juuri saman kertomuksen ja toivon, että te siitä voitte oppia paljon tulevaisuuttanne varten. Ellen erehdy, niin ovat Rönne ja Elfdal'kin jo tulleet; kuitenkin kuulin minä käytävän rapuissa, ja juuri vähän ennen sitä luulin kuulleeni oven alhaalla paiskattavan kiini."
"Kyllä, oikein," sanoi Uolevi, kuunneltuansa hetken. "Minä tunnen
Elfdal'in miekkansa kolistelemisesta — ja siinäpä ne ovatkin."
"Niin, tässä olemme! Hyvää iltaa!" kajahti nuorukaisen iloinen ääni samalla, kun hän astui toverinsa kanssa tornin tasa-katolle. "Saakelinmoinen ilma! Ei isäsi tarkoittanut oikein hyvää kanssamme, kun hän tällaisena yönä lähetti meidät tänne. Piru vieköön sekä myrskyn että sateen!"
"Rauhoitu toki, Elfdal!" sanoi Uolevi. "Jos sillä tavalla pitkität puhettasi, niin saattaa vältvääpeli näyttää sinulle, mistä salvu-mies on rei'än jättänyt, ja itsellesi juuri olisi se kaikkein suurin onnettomuus."
"Perkele!" vastasi tulinen nuorukainen ja hänen mustat silmänsä säkenöitsivät kuin palavat hiilet hänen mustain ja sateesta kastuneitten silmille valuvain kähäräinsä alta. "En millään muodolla tahdo vanhaa ystävätäni Roos'ia vihoittaa. Kätenne tänne, vältvääpeli! Te tiedätte kyllä, ett'en minä mitään pahaa sillä tarkoita, mutta tällainen yö täällä ylhäällä tornissa ei ole hauskaa."