Vilpittömästi pudisti hän vieraansa kättä ja lähti sitten kiireen kautta. Georg jäi miettiväisenä paikalle. Koko nukkumisen halu oli kuin pois puhallettu.
"No, nuori herra", sanoi vanha Kristiina, "kuinka on, ettekö aio seurata pastorin neuvoa? Tulkaa, vuoteenne on hyvästi hajotettu ja ravisteltu, ja väsynyt mahdatte ollakin."
Georg pudisti päätään. "En ole vielä unissani", vastasi hän, "ja sillaikaa kun te odotatte pastoria, niin jutelkaamme vielä vähän."
Vanha palveliatar näytti tuohon ehdotukseen olevan kovasti mieltynyt ja asetti lampun, johonka jo oli tarttunut, valaistakseen nuorta vierasta makuukumariin, taas paikalleen. Hän istui tuolille pöydän viereen ja osasi taas pian kääntää puhetta isäntäänsä, jota hän näkyi todellakin vilpittömästi rakastavan.
"Saattepa sen uskoa, rakas herra", sanoi hän Georgille, joka tarkkaavasti hänen sanojaan kuunteli, "saattepa uskoa, sellaista isäntää, kuin minun isäntäni on, ette enää tapaa läheltä eikä kaukaa. Hän on totinen Jumalan lapsi. Luuletteko minun koskaan tarvitsevan kuulla kovaa sanaa hänen suustaan? Ei milloinkaan, se on totinen tosi. Aina lempeämielinen, aina kärsivällinen, aina anteeksi antava vanhalle Kristiinalle. Ja niinkuin hän minua kohtelee, niin hän kohtelee kaikkia kyläläisiä. Katsokaahan, rakas herra, kun hän tuli tänne, siitä on jo hyvinkin kolmekymmentä vuotta, silloin oli kylä, joka nyt niin sievältä ja siistiltä näyttää, likainen, kurja, rappeutunut pesä, ja talonpojat olivat laiskoja, jumalattomia ja röyhkeitä. Ei heissä ollut vähääkään hyvää. Olisipa teidän pitänyt nähdä, kuinka pastori sorrettua seurakuntaansa otti haltuunsa. Hän kulki talosta taloon, antoi ihmisille, jotka useinkin röyhkeästi suutaan soittivat, hyviä sanoja ja hyviä neuvoja, auttoi, missä osasi, lohdutti, missä apu ei riittänyt, puhdisti ja karsi ihmisten sydämmet ja sitten myös koko kylän kaikesta loasta ja pahasta. Ensimmäisenä ja toisena vuonna hän ei niittänyt minkäänlaista kiitosta siitä ja saarnasi kuuroille korville. Mutta ajanoloon kävi paremmin ja kun ihmiset alkoivat ymmärtää, että pastori ei ainoastaan sanoillaan, vaan myös teoillaan toimitti virkaansa, että hän palkastaan runsaalla osalla heikkoja ja sairaita auttoi, silloin alkoivat kaikki häntä rakastaa. Ja missä ensinnä rakkautta löytyy, siihen tulee päälliseksi luottamus ja kuuliaisuus ja kaikki muu ikäänkuin itsestään. Kun pastori huomasi, että hän oli noitten ennen paatuneitten ihmisten sydämmiä sulattanut, työskenteli hän yhä suuremmalla halulla ja rakkaudella rippilastensa parannukseksi. Väsymättömästi piti hän huolta heistä, ajatteli ja näki vaivaa heidän tähtensä, opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja hänen ainoata poikaansa, Jesusta Kristusta, oikein tuntemaan, ja sai heitä syntiä ja paheita vihaamaan niinkuin kuolemaa. Niin kävi kaikki hyväksi ja vuoden perästä ei enää saattanut tuntea entistä kylää ja ihmisiä siinä. Ja luulettekohan, nuori herra, että tuo jalo mies olisi maallisen palkinnon vuoksi tuon tehnyt? Ei toki! Hänen kirkkoherravirkansa ei vieläkään tuota, ei yhtenäkään vuonna, sataakaan taalaria, ja sen hän kumminkin jakaa köyhien kanssa, apuatarvitsevien ja sairaitten kanssa, jotka makaavat tautivuoteellaan eivätkä kykene työhön. Kuinka monta kertaa on hän viime roponsa antanut eikä tiennyt, mistä itse huomenna eläisi. Kun hänelle sanoin: 'pastori, te menette liian pitkälle, oma suu on lähempänä kun kontin suu; pitää tehdä hyvää, mutta ei itseään silti unhottua' — silloin katseli hän minua suurilla ruskeilla silmillään, aina yhä hiljaisena ja levollisena ja minä häpesin. No eipä meiltä ole koskaan vielä puuttunut jokapäiväistä leipää ja kun ei meillä parempaa ollut, niin söimme perunamme suolan kanssa ja olimme sangen iloiset silti! Uskokaa minua, nuori herra, köyhyys ei ole niin paha, kunhan vain on hyvä omatunto ja kunhan rehellisesti velvollisuutensa tekee. En saattaisi olla lainkaan rikas, sillä luulenpa, etten osaisi ikäpäivänäni siihen mukaantua. Tilaisuus tekee varkaan, sanoo sananlasku, ja kun on paljo rahaa ja tavaraa, on myös joka hetki tilaisuus tehdä syntiä. Olen osaani tyytyväinen!"
"Ja siinä teette oikein!" vastasi Georg. "Hyvää yötä nyt kuitenkin!
Minun pitää huomenna varhain lähteä matkalle taas, ehtiäkseni ajoissa
H:n yliopistokaupunkiin."
"Aiotte siis H:iin?" kysyi vanha Kristiina osaaottavasti. "Lukemaan kaiketikin, niinkuin muutkin nuoret herrat, jotka tämän kylän kautta kulkevat?"
"Niin, eukkoseni, lukemaan lähden", vastasi Georg.
"No, kuulkaa". sanoi vilpittömällä suoruudella palveliatar, "silloin voisin kenties olla teille hyödyksi. H:n kaupungissa asuu muuan sisareni. Hänen miehensä on sorvarimestari. Hän on vaan halpa käsityöläinen, mutta hän tietää neuvoa monessa asiassa ja antaa kyllä neuvoa, jollette vaan ole liian ylpeä häneltä neuvoa pyytämään."
"Ylpeydestä ei ole puhettakaan", naurahti Georg. "Kun leipäkori niin korkealla riippuu kuin minulla, ei saa neuvoa eikä apua ylenkatsoa, ja kyllä käyn lankomiehenne luona, hyvä Kristiina."