"No sitten, koska se teitä miellyttää, niin jääkää tänne", sanoi mestari Wunderlich. "Koteutukaa ja ruvetkaa asumaan muitta mutkitta."
Georg hymyili mestarin hyväluontoiselle vaatimukselle. "Olen köyhä ja minun täytyy panna suu säkkiä myöten", sanoi hän, ja hieno puna lensi hänen poskilleen. "Tuon sievän huoneen vuokraa en jaksa maksaa."
"No, mitä joutavia, arvoisa herra Wald!" sanoi mestari Wunderlich. "Vuokraa! Kuka on teiltä vuokraa vaatinutkaan? Te jäätte tänne ja vuokrasta sovimme sitten. Elkää vaan kursailko! Emme käytä huonetta, minä ja eukkoni, ja meitä se ilahuttaisi, jos se on teille mieleen."
Georg vitkasteli kuitenkin yhä. Mutta kuu mestarin vaimo tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja sanoi: "Mitä on sisareni ja herra pastori Friedrich meistä ajatteleva, jos me työnnämme teidät luotamme?" Silloin suostui hän jäämään ja pani reppunsa pois ja matkasauvansa nurkkaan.
"No, niin olemme siis yksimielisiä!" sanoi mestari Wunderlich arvoisalle herra Waldillensa, niin kuin hän häntä yhä eteenkinkäsin kutsui ja jonka kättä hän puristi. "Koteutukaa ja olostukaa vaan ja tulkaa sitten alas luoksemme ja pitäkää hyvänänne halpa ateria. Tahdotteko osottaa meille se kunnia?"
Georg myöntyi ja vanhukset iloisesti jutellen jättivät hänen. Mutta hän lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, jonka huolenpito oli niin isällisesti häntä johtanut.
VIII.
Kahden vuoden perästä.
"Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!"
Tuo vanha ylioppilaslaulu, jonka eräs iloinen ylioppilaslauma raikkain äänin lauloi, kaikui H:n yliopistokaupungin kaduilla. Ylioppilaat kirjavine lakkineen, neulomisilla ja kullalla reunustettuine jakkuineen, kannus saappaineen, raskaine miekkoineen, jotka heidän sivullaan kalisivat, pitkine tupakkipiippuineen, joista he sakeita sauhujaan vetivät, muodosti elävän, nuorekkaasti raittiin kuvan. Adelbert von Wildström kulki joukon etupäässä. Äänensä kaikui kovimmasti, miekkaansa hän heilutti rohkeimmin ja uljas haikaran sulka heilui hänen samettilakissaan. Hän johti joukkoa iloisiin kemuihin komeaan asuntoonsa.