Adelbert oli, kuten olemme jo oppineet häntä tuntemaan, hyvälahjainen ja jalosydämminen nuorukainen. Jos voimakas ja viisas käsi olisi hänen kasvatustaan ohjannut, olisi hänestä voinut tulla kelpo mies, oikea kansanmies, sillä hän polveutui muutamasta maan rikkaammasta ja jaloimmasta perheestä, ja hänen esi-isänsä olivat aina lähinnä valtaistuinta seisoneet. Kuitenkin vanha kreivi, hänen isänsä, joka oli oikullinen ja kopea herra, turmeli poikansa hyvää luontoa. Hän istutti häneen ylpeyttä, täytti hänen mielensä niillä luuloilla, että muka aatelinen syntyperä ja onnen lahjat ovat kuolevaisten ihmisten kadehdittavimpia lahjoja ja sysäsi hänet ulos maailmaan, panematta hänelle mukaan viisasta opasta vapaan ja vallattoman yliopistoelämän liukkaalle polulle. Nuoren kreivin n.s. "hovimestari" eli holhooja oli kevytmielinen ja tunnoton ihminen, joka enemmän yllytti häntä hulluihin tekoihin kuin varoitti niitä jatkamasta, arvellen muka Adelbertin olevan siksi rikkaan, ettei oppia tarvinnutkaan. Adelbert syöksyi toisesta nautinnosta toiseen ja yhä uusiin huveihin. Kirjansa makasivat eräässä pölyisessä romuhuoneen nurkassa, eikä hänen mieleensä enää juolahtanutkaan, että niiden oikea paikka oli hänen työpöydällään. Alussa tosin hän joskus joutui siitä tunnonvaivoihin; mutta hovimestarin liukkaat sanat, isän varotukset tekemästä työtä liiaksi muka ja erittäinkin mieltymys vapaaseen ja vallattomaan elämään esti hänet voimalla ja vakavuudella henkeänsä kehittämästä ja tietojansa kartuttamasta. Hän eli hauskasti päivästä toiseen ja nautti rikkauttaan, jota hän, huonoja neuvoja varteen ottaen, pian oppi pitämään elämän suurimpana hyvänä.
Tuon meluavan ja uljaan ylioppilasjoukkueen katua alas kulkiessa, kulki samaa katua ylöspäin eräs yksinäinen, sarkatakkinen ylioppilas. Hän kantoi kirjalaukkua kainalossa ja oli menossa kuulemaan erään mainion jumaluusopin professorin luentoa. Hiljaa kulki hän huonerivejä pitkin ja käänsi kasvonsa poispäin tuosta kirjavasta melskeestä, joka häntä vastaan hyökyi. Hän koki päästä varkain sivu. Eräät terävät silmät olivat kumminkin hänet tunteneet ja huomanneet.
"Wald!" huusi iloinen ääni. "Wald, tulehan mukaan!"
Georg — hän se oli tuo huudettu — kääntyi ja tervehti, kumminkaan aikomatta kutsua noudattaa, joka vaan näytti jouduttavan hänen askeleitaan. Mutta kreivi Adelbert kiirehti hänen jälkeensä, tarttui häntä käsivarresta ja näytti varmasti päättäneen olla Georgia laskematta käsistään. "Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Wald", sanoi hän. "Tiedänhän että sinulla on vähän huvitusta täällä, ja että sinun täytyy säästellen elää. Minun on sinua sääli, poika parka. Tule, käy mukaan, ole kerta iloinen iloisten kanssa."
Tumma puna nousi Georgin kasvoille ja hän oli siksi ylpeä, että häntä pisteli mokoma sääliminen. "Jätä minut rauhaan, Wildström!" sanoi hän hieman kiivaasti. "Huvituksia en kaipaa. Minun täytyy mennä luennolle."
Tämän vähäsanaisen ja sukkelan puhelun aikana olivat Adelbertin toverit kokoontuneet hänen ja Georgin ympäri ja yhtyivät puheluun. "Tule mukaan, Wald!" huusivat he. "Yksi kerta ei ole mikään kerta! Pitää sinunkin olla joskus iloinen. Hyi, kuka viitsisi iän kaiken istua kyyryllänsä vanhojen kirjojen ääressä! Lähde! Jollet lähde, niin etpä ole kunnon toveri!"
Puoleksi vedettynä, sysättynä ja tuupittuna täytyi Georgin vastarinnastaan luopua ja yhtyi, vaikka vastenmielisesti, meluavaan ylioppilasjoukkueeseen. Hän kulki äänetönnä tuon ääneen laulavan lauman kanssa ja pahoili sydämmessään että oli heitä tavannut.
Tultiin Adelbertin asunnolle ja kemut alkoivat. Myöhään yöhön pitivät nuoret ylioppilaat juominkejaan, lauloivat, riemuitsivat ja olivat iloisia poikia. Varsinkin varoi Georg nauttimasta liiaksi. Vaikka hän ei tahtonutkaan toisia tuomita heidän pauhaavasta ilostaan, niin oli hänelle kuitenkin vastenmielinen koko meno. Heti kun hän huomaamatta saattoi poistua, teki hän sen kenenkään näkemättä, meni kotia ja istuutui rakkaitten kirjojensa ääreen. Niistä ammensi hän viisautta ja puhtainta, viattominta iloa.
Seuraavana aamuna, kun Georg oli jo useita tuntia ollut työssä, kuului töminää portailta ja Adelbert astui, Georgin suureksi hämmästykseksi, huoneeseen. Nuori kreivi näki Georgin kummastuneet kasvot ja sanoi naurahtaen: "Ihmettelet, Wald, nähdessäsi minut sinun luonasi, mutta tulen sinua moittimaan. Minkä vuoksi et jäänyt minun luokseni? Oletko kenties minuun suuttunut?"
"En suinkaan!" vastasi Georg levollisesti. "Mutta tunsin, etten sopinut seuraanne ja poistuin etten häiritsisi huvituksianne. Toivon, ettet sinä ole siitä minulle suuttunut?"