"En, kun vaan syysi on tiedossa", vastasi Adelbert. "Mutta sano minulle, minkä tähden kartat minua, kun jo olet mahtanut kauvan sitten huomata, että toivoin pääseväni lähempään tuttavuuteen? Jo monesti olen pyytänyt sinua osalliseksi pikku iltamiini ja aina olet halveksinut kutsua. Suoraan sanon sinulle Wald, että kylmäkiskoisuutesi minua vähän pistelee, kun kumminkin hyvää olen tarkoittanut."
"Ja mistä syystä rikkaan kreivin on sääli köyhää poikaa, semmoista kuin minua?" kysyi Georg, jonka kalpeilla poskilla hieno puna rusotti.
Adelbert antoi hänelle kättä ja vastasi: "Syystä että sinua arvostan, Wald. Syystä kun tiedän, että olet parempi kuin kaikki ne iloiset toverit, jotka sanovat itseään ystävikseni, ja" — lisäsi hän hiljemmin "koska tiedän, ettei sinulla ole varoja hankkia itsellesi huvituksia. Elä oudoksu, että koen päästä ystäväksesi! Niistä ajoista asti kun sinä kerran tutkinnossa pääsit minun edelle, tunnen vastustamattoman vetovoiman sinuun."
Georg kääntyi poispäin ja nojausi miettiväisenä akkunaa kohti. Mutta pian välähti lempeä katse hänen silmistään ja hän puristi lujasti ja sydämmellisesti nuoren kreivin kättä. "Olet jalo ihminen, Adelbert", sanoi hän tunteellisesti "ja vahinko on, että … no, yhtä kaikki, tahdon sinulle puhua luottamuksella, ja sitten saat itse lausua mielesi minusta. Kuulehan!"
Hän mietti muutaman sekunnin ja istui sitten vastapäätä kreiviä, joka oli istunut sohvaan.
"Lähtiessäni kaksi vuotta sitten yliopistoon, ei ollut minulla muuta tavaraa kuin kaksikymmentä taalaria ja lupa saada vuosittain viisikymmentä taalaria apurahaa. Kotiin jätin äidin, jonka piti kovin ahkeraan työtä tehdä toimeen tullakseen. Huolimatta vähistä varoistani, olin hyvällä mielellä ja luotin Jumalan apuun. Se tulikin. Tulin tähän taloon, löysin armahtavia ihmisiä, ja alussa minun kävi hyvin hyvästi, apurahani riittivät ruokaan ja asunnon vuokraan ja muut vähäiset menoni suoritin sillä rahalla, mikä lähti yksityisopetuksesta, puhtaaksikirjoituksesta, korehtuurinluvusta j.m.s. Vaivaa oli yltä kyllin, palkka vähäinen; kuitenkin olin iloinen ja onnellinen ja lohdutin itseäni kärsimyksen hetkinä ajatellessa onnellisempaa vastaisuutta. Köyhyyteni ei raskauttanut mieltäni, sillä sen kauhuja en ollut vielä tuntenut.
"Mutta sairastuipa arvaamatta äitini. Lääkäri antoi minulle siitä sanan ja kutsui minua hätään. Kokoilin vähäiset säästöni, kiiruhdin kotiin, hoidin uskollisesti sairasta äitiäni enkä poistunut hänen vuoteensa äärestä, ennenkuin hän taas oli jalkeilla. Kuoleman kovista kourista hän pääsi, mutta käsistään oli halvattu ja siksi jäi; hän ei enää työhön pystynyt. Silloin ensi kerran huomasin kuinka perin raskas on köyhyys ja olin miltei maahan masentua sen kuormani alle. Olin itse oppinut puutetta näkemään, mutta nähdä äitini puutteessa se se koski kipeästi sydämmeeni. Melkeinpä epätoivoon olin joutua kunnes lopulta aloin rauhaa Jumalalta rukoilla ja silloin lepoa sainkin. Jumala johdatti mieleeni ajatuksen, joka näytti minulle keinon millä pääsin hädästä. Sain toistamiseen lukujen jatkamista varten apurahoja, viisikymmentä taalaria, annoin ne äidilleni ja palasin tänne yhtä pennitönnä kuin ennen. Nykyinen isäntäni on muuan käsityöläinen, puuseppä näet. Hänelle kerroin tilani ja aikomukseni. Hän hyväksyi hankkeeni, vieläpä oli minulle avullisena ja opetti minulle ammattinsa. Olinkin ahkera. Aamulla lueskelin, iltapuolella, lähemmäs yösydäntä seisoin sorvauspenkin ääressä ja sorvasin. Jumala palkitsi ahkeruuteni, eikä aikaakaan, niin jo sain käsistäni varsin siistiä ja somia kaluja. Mestarini kiitti minua, julisti minut ammattinsa sälliksi ja pääsin hyväpalkkaiseen työhön kaupungin rikkaimman sorvarimestarin verstaaseen. Aamulla olen ylioppilas, iltapuolella sorvarisälli eikä kukaan tiedä siitä, paitsi kunnon ystäväni Wunderlich, mestari, jonka tykönä teen työtä, ja minä itse. En edes äidilleni kertonut tästä asiasta, koska en tahtonut hänelle lisätä huolta. Hän olisi minua nuhdellut, ottanut kuormakseen yhä suurempia kieltäymyksiä ja minua niin kauan ahdistanut, kunnes olisin suostunut lopettamaan hyväpalkkaisen työni. Tulot siitä riittävät äidilleni huoletonta elämää ja minulle keinoja jatkuviin opintoihin hankkimaan. Niin, olenpa vielä pienen pääomankin itselleni säästänyt hädän ja murheen päivien varalta."
Georg vaikeni. Mutta Adelbert, jonka sydämmeen hänen puheensa oli hellästi koskenut, hypähti seisaalleen ja huusi: "Veikkonen, kuinka noita surkeita olosuhteita saatatkaan sietää!"
Georg naurahti: "Enpä siedä ainoastaan, tunnen itseni onnelliseksi sen ohessa. Teenhän työtä minulle rakkahimman olennon hyväksi, oman äitini hyväksi, koetan häntä tukea ja ilahuttaa hänen viimmeisinä elonpäivinään; ja siitä olen sanomattoman onnellinen. En tahtoisi sitä onneani vaihtaa kaiken maailman iloihin ja nautinnoihin."
"Mutta et saa minua estää sinulle antamasta rikkaudestani osaa", sanoi Adelbert jalossa innossaan. "Tule ystäväkseni, tule luokseni, minua koskaan enää jättämättä! Tulethan, Wald!"