Ja rajusti syleili hän nuorukaista, jonka ylevää mieltä ja hiljaista kuntoa hän osasi arvostaa.
Georg ei ollut Adelbertin herttaisuudelle kylmäkiskoinen. Sydämmellisellä silmäyksellä kiitti hän häntä ja irtautui lempeästi hänen syleilystään.
"Luuletko", kysyi hän, vakavasti häntä silmiin katsoen, "luuletko, että koskaan olisin sinulle elämäni vaiheet kertonut, jollen olisi edeltäpäin päättänyt kaikki avun tarjoukset hylätä! Jos minua arvostat, niin ole puhumatta, Adelbert! Köyhäkin on ylpeä, ylpeys on köyhyyttä suurempi. Sanon sinulle, että onnellinen olen, minulla ei ole hätää mitään; äitini on turvattu ja opettajani eivät minua moiti. Mitä enempää pyydät? Pitäisikö minun vaihtaa kohtaloa sinun kanssasi? Arveletko että luulen sinua onnellisemmaksi kuin itseäni? En suinkaan kadehdi sinua, veikkonen, ja kenties tulee joskus sekin aika, jolloin sinua surkuttelen, vaikka olet muka rikas. Tätä nykyäkään, tässä silmänräpäyksessä, et ole kyllä oikein onnellinen, Adelbert. Eikö totta? Myönnäthän tuon, että löytyy jotakin jalompaa kuin maallinen tavara ja onni! Myönnät, että kullalla ja hopealla ei saa ostetuksi sitä jaloa nautintoa, jota henkisesti rikas mieli kykenee ammentamaan joka kukasta, joka ruohonkorresta. Myönnät, että hengen aarteet ovat kurjaa metallia paljoa jalommat!"
Adelbert oli pahoillaan hyvänsuopain ehdotustensa jyrkästä hylkäämisestä. Mielenkuohunsa kuitenkin pian asettui, kun hänen piti itselleen tunnustaa, että hän Georgin siassa tuskin toisin olisi menetellyt.
"Hyvä", sanoi hän hetken mietittyään. "Puolustat vapauttasi, etkä halua muka kellekään uskoa leipähuoliasi. Olkoon niin, enpä sinua siitä moitikaan. Mutta rikkauden halveksiminen on hullua, kun et ole kokenut sitä nautintoa, minkä se pystyy antamaan. Koetahan muutama kuukausikaan oppia nautintojen suloutta tuntemaan. Jätä tämä talo, muutahan minun asuntooni ja pidä hyvänäsi minun tavaroitani ja päätä vasta sitte, kumpi on meistä onnellisempi."
"Ei", vastasi Georg, "sellaista koetusta en lähde tekemään, koskapa sen loppu on minulla jo tiedossa. Anna minun rauhassa kulkea omaa tietäni. Sillä tiellä onpa kylläkin vastuksia ja vaivoja, olkoon, vaan sen varrella kasvaa monta tuoksuvaa kukkaakin."
Adelbert oivalsi, että kaikki koetukset muuttaa Georgin lujaa mieltä olisivat turhia. Hän nousi ja antoi Georgille kättä.
"Jää hyvästi", sanoi hän. "Arvostan ja rakastan sinua, sen saat uskoa. Jos kävisi sinulle kohtalosi joskus liian raskaaksi, niin muistahan minua. Olen milloin hyvänsä aulis sinua auttamaan. Kenties olet joskus huomaava, että vaikka hengenlahjat ovat kylläkin arvolliset ja kunnialliset, rikkauden valtaa eivät kuitenkaan mitkään muut vallat voita. Jolla on rahaa, sillä on kaikki; sillä kaikki on hänellä tarjona, kaikki taipuu tuon ihmeen viehättävän, keltaisen metallin alamaisiksi. Rahalla saa vaikka mitä."
"Saako rauhaakin?" kysyi Georg. "Saako autuuttakin, todellista autuutta, joka on siveellisen ja jumalisen elämän kalliin kukka?" Adelbert säpsähti ja Georg huusi: "Ei koskaan, eipä koskaan tule se rikkaitten osalle, ja joskus se sinulle selviää, joskin nyt epäilet sanojani. Jos ruumis hekumassa elää, niin henki nääntyy; mutta parempi on, että ruumis hukkuu kuin sielu. Ethän silti ole onnellinen, Adelbert, joskin käsissäsi on kaikki rahavalta; mutta minä olen onnellinen, vaikka olen köyhä ja puutteitten kanssa taistelen. Kadehdit minua, vaikka et sitä itsellesi tahdo myöntää muka."
"Vai eikö sinun mielestäsi siis yksikään rikas saattaisi olla onnellinen?" naurahti Adelbert, heittäytyen uskottomaksi.