Auringon laskussa saapui hän Blumroden kylään ja suuntasi kulkunsa ystävänsä taloa kohti, jota hän lähes yhteen vuoteen ei ollut nähnyt. Veräjän takaa kurkistellen, tapasi hän hänet taas kukkien seurassa toimimassa, kuten oli tapansa. Noitten suosikkien hoidosta, joiksi hän kukkiaan sanoi, oli kunnon pastorille lepoa ja virkistystä hänen virkatoimien jälkeen ja hän ylpeili siitä että hänellä oli muka kauniimpia kukkalavoja kuin naapureilla.
"Hyvää iltaa, pastori!" huusi Georg veräjän takaa, joka erotti hänet ystävästään.
Pastori Friedrich katsahti ylös ja kasvonsa kirkastuivat, nuorukaisen nähdessään. "Salve! salve! amice! (Terve! terve, ystävä)", huusi hän ääneen ja kiirehti veräjää avaamaan ja tervetullutta vierasta sisään päästämään. "Terve, terve, sydämmellisesti tervetullut, rakas poikani!"
Herttainen syleily todisti niitä muuttumattomia ystävyyden tunteita, joita oli heillä kummallakin sydän täynnä. Puutarhaan sisään tultuaan, joutuivat pian innokkaaseen jutteluun, ja Georgin tuli vastata useaan kysymykseen, joihin hyvänsuopea kunnon pastori halusi vastausta. Georgin piti kertoa hänelle jokainen pieni seikka, joka oli kohdannut häntä heidän viime yhdessäolon jälkeen, ja hän sen tekikin lyhyin sanoin.
"Tänä viime vuonna", sanoi hän, "olen ollut entistä ahkerampi, koskapa tutkinto oli edessä. Usein istuin lampun himmeässä valossa yösydämmeen asti kirjoituspöytäni ääressä ja lueskelin hartaasti pyhäin miesten kirjoja, jotka meille palavalla innolla kristillisyyden sanomattoman ihanaa oppia julistavat. Joskin ruumis oli toisinaan väsynyt, pysyi henki toimivana ja ahkeruuteni tuli kerrassaan palkituksi. Olen tutkinnossa parhaimmat todistukset saanut."
"Sen kyllä arvasin", sanoi pastori Friedrich, ystävällinen hymy huulillaan ja taputteli Georgia herttaisesti olalle. "Jumala antaa aina ahkeralle palkintonsa, eikä oppi ojaan kaada, tieto tieltä sysää."
"Toivonkin että taivaallinen isä minua auttaa", jatkoi Georg, "sillä nyt, kun yliopistovuoteni ovat menneet, en osaa sanoa kuinka tästä puolen jaksan huolta pitää omastani ja äitini elatuksesta. Te sen tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että papiksi aikova toisinaan häätyy monta vuotta odottamaan ennenkuin hänelle vaikutusala suodaan, jossa hän Herran viinamäessä saa työskennellä ja palkkansa niittää. Mitä tehdä sillä aikaa, odottaessani? Vähäiset varani, joita säästellen olen koonnut, ovat pian lopussa."
Pastori Friedrich pani kätensä selän taa ja ajatteli mikä olisi sopivin menettely Georgin asemassa. "Kun lopetin opintoni", sanoi hän, "oli onni minulle suosiollinen, jotta sain opettajan viran erään kunnianarvoisan aatelismiehen perheessä, ja tämän aatelisen herran toimesta sain sitten nykyisen virkani. Enpä siis ole oppinut tuntemaan kovin ankaran köyhyyden painostavaa tunnetta ja luulenpa, että menettelet parhaimmin, Georg, jos seuraat esimerkkiäni ja samaten kotiopettajan tointa itsellesi hankit."
"Sen teen mielelläni", myönsi siihen Georg, "mutta ilman mahtavien suosiain avutta on vaikea perille päästä. Kuitenkin hyvä on toivossa elää ja Jumalan apuun luottaen pitää ryhtyä toimiin. Jollei hankkeeni onnistu, ei tule muu neuvoksi, kuin jumaluusopilliset opinnot heittää tuonnemmas ja antautua käsityöläiseksi, kunnes suotuisammat ajat koittavat. Se on katkera valinta, mutta se pitää kärsiä, jos niin on Jumalan tahto. Ero rakkaista kirjoista, innostuttavasta tieteestä, on vaikea; lohdutuksena on kuitenkin se ajatus, että tuo tapahtuu pakosta, että sillä saatan ilahuttaa sairasta ja heikkoa äitiäni hänen elämänsä ehtoona. Parempaa palkkaa en pyydä."
"Silloin olet oikeassa uskossa, rakas poikani!" huusi vanha Kristiina, astuen näkyviin muutaman pensaikon takaa, josta hän oli Georgin viime sanat kuullut. "Silloin olet oikeassa uskossa!" huusi hän vielä kerran ja lankesi lemmikkinsä kaulaan ja suuteli häntä sydämmellisesti. "Kunnioita äitiäsi, ja olet menestyvä maan päällä, ja hänen siunauksensa sinulle huonetta rakentaa. Mitä äidillesi teet, on Herra sinulle tuhatkertaisesti palkitseva!"