Georg vastasi vanhan rehellisen palvelian hyväilemisiin sydämmellisesti, niinkuin poika äidilleen, ja kiitti häntä hänen voimallisesta lohdutuksestaan. "Koska molemmat", sanoi hän hänelle ja pastorille, "hyväksytte aikomustani, niin olen ilomielin ryhtyvä käsityöhön. En ollut vain varma mielessäni sen suhteen olisiko minulle mitä hyötyä, papiksi aikomiseeni nähden, aivan maallisten asiain kanssa askaroimisesta. Olisiko tuosta häiriötä mitään eli hankaluutta jotain vasta? Entä unohdan kaikki tähänastiset opintoni?"
"Ole huoleti kerrassaan, veikkoseni", lohdutteli pastori Friedrich, "rehellinen työ, olkoon mikä hyvänsä, on aina Jumalalle otollinen."
"Olkoon sitten menneeksi, jollen kotiopettajaksi heti pääse, niin käsityöläiseksi rupean, puusepän oppiin menen ensinnä, sitte vasta papiksi jos Jumala suo", päätti Georg.
Tuon jälkeen menivät huoneeseen ja rupattelivat kaiken iltaa keskenään.
X.
Eräs poika.
Georg tuli kotiinsa. Noina ensi päivinä tulonsa jälkeen hän antautui kokonaan seurusteluun rakkaan äitinsä kanssa, mutta sitten hän alkoi kuulustella miellyttävää kotiopettajan virkaa. Hän kolkutti monelle ovelle ja moni ovi avattiinkin hänelle, mutta ei kukaan ottanut hänen anomustaan varteen. Vanha salaneuvos Wedel, ainoa, jonka suosiollinen puoltosana oli ollut hänelle hyödyksi, oli äskettäin kuollut ja ne oudot ihmiset, joita Georg puhutteli, syöttivät häntä tyhjillä puheilla ja korulauseilla. Hänen vähäiset varansa loppuivat ja täytymys pakotti hänet antaa kirjain levätä ja ryhtyä jo tuttuun puusepän ammattiin.
Syvissä ja haikeissa mietteissään istui hän iltahämärässä äitinsä vieressä, ajatellen millä tavoin ilmoittaisi hänelle niin varovasti kuin suinkin olevansa pakotettu rupeamaan jonkun kaupungin puuseppämestarin sälliksi. Se oli mitä karvainta nieltävää, sillä hän pelkäsi, että äiti muka kovasti tuota paheksisi. Kauvan riitelivät ajatukset keskenään hänen aivoissaan; kymmenesti häneltä puuttui mielestään sopivia sanoja, kunnes äiti itse lopulta vaati häntä syyn ilmeiseen mielenkuohuun julkilausumaan. Nyt hän häätyi pakostakin ilmoittamaan oikea tilansa, turhat ponnistuksensa sitä parantaa ja viimeinen keino millä suojella itseänsä ja äitiänsä nälän ja kurjuuden kauhuilta. Hänen äänensä värähti ja kaikui onttona; silmänsä oli hän luonut maahan eikä hän uskaltanut äitiään kasvoihin katsoa pelosta että niissä mielipaha näkyisi. Lopulta kuitenkin katsoi arasti ylös ja näki äitinsä silmissä kyyneleitä. Hän tarttui äitinsä käsiin ja puristi niitä katkerimman surun vallassa.
"Elähän itke, äiti", lohdutteli hän. Kuumat kyyneleesi polttavat sydäntäni, kun en kyennyt huojentamaan huoliasi."
"Huolianiko, rakas, kallis poikani?" vastasi äiti. "Vai luulet, että itken huolesta. Enpä suinkaan! Ilon, ihastuksen kyyneliä silmäni vuodattavat, autuaallisia kyyneliä siitä onnestani, että saan sanoa sinua, Georg, pojakseni! Oi, Georg, tuon teet todellakin äitisi tähden. Kättesi työllä tahdot auttaa äitiäsi, olla hänelle tukena hänen elämänsä iltahetkenä, Jumala siunatkoon sinua siitä, rakas, hyvä lapsi!"