Vuosi kului eikä minkäänlaisia muutoksia tapahtunut Georgin oloihin, paitsi että hänen mestarinsa päivä päivältä enemmän häneen mieltyi ja että Georg puolestaan suostui hänkin mielellään olemaan vastakin sorvarina. Jouto-illat äidin luona olivat hänelle hupaisena korvauksena toisinaan kylläkin raskaasta päivätyöstä, ja olipa myös moni hetki, erittäin sunnuntaipäivinä, jolloin hän saattoi vapaasti antautua mieluisten kirjain lukemiseen.
Eräänä päivänä mestari David hyvin iloisen näköisenä tuli hänen luokseen ja pyysi puhutella häntä kahden kesken.
"Rakas Wald", sanoi hän, "ruhtinas Hermann, kuninkaamme veli, aikoo muuatta linnansa huonetta koristaa kaikellaisilla hienoilla ja siroilla veistoksilla, ja oli jo aamulla varhain kutsuttanut minut luokseen, antaakseen minulle asianomaisia käskyjään. Mutta voidakseni hänen tilauksiaan vastaanottaa täytyy minulla olla moniaita piirrustuksia, joita ruhtinaan ei käy muualla tekeminen kuin linnassa. Siihen kuluu paljo aikaa, enkä saata sen vuoksi itse tuohon työhön ryhtyä, muita tehtäviäni kokonaan laiminlyömättä. Siis kysyn teiltä, luuletteko olevanne tarpeeksi taitava noitten piirrustusten tekoon? Työstänne maksetaan kylläkin hyvä palkka."
Georg mietti tarkkaan, ennenkuin vastasi ja huomasikin pian siihen pystyvänsä. Tyytyväisenä kertoi hän aatteitaan mestarille, joka ihastui ikihyväksi.
"Te olette siihen työhön aivan omiaan!" huusi hän hyvällä mielin. "Ryhtykää siihen jo huomenna varhain, ja elkää orjailko ruhtinasta, jos hän, niinkuin luultava onkin, työtänne hieman katselee. Hän on vallan ystävällinen ja armollinen herra, joka suopi hyvää kaikille."
Huomenna lähti Georg ruhtinaan linnaan. Hän käytettiin isoon huoneeseen, jossa oli työ toimitettava. Katsomatta paljon ympärilleen, alotti hän paikalla työtään ja piirrusteli hyvin uutterasti. Hän lie jo piirrustellut parisen tuntia, kun muutamasta ovesta pienoinen poika, noin kahdentoista vuotias, tuli huoneeseen ja pysähtyi Georgin työtä katsomaan. Hän kyseli niitä näitä, teki muutamia varsin teräviä huomautuksia ja käyttäytyi yleensä niin kohteliaasti ja ystävällisesti, että Georg mieltyi häneen ja rupesi hänen kanssaan iloiseen pakinaan. Tuo mukava ja kaunis poika, ja hän oli todellakin niin kaunis kuin Amor, kävi yhä vilkkaammaksi ja tuttavallisemmaksi ja näytti hyvin Georgiin suostuvan. Mutta äkkiä heitti hän juttelemisen kesken, sanoen: "Nyt on tarpeeksi pakinoittu; täytyy ruveta läksyjäni lukemaan, jotta en saisi nuhteita isältäni."
Hän juoksi muutaman kaunistekoisen kirjoituspöydän luo ja alkoi hartaasti lukea, Georgin sillaikaa levollisesti piirrustellessa. Hän luuli poikaa ruhtinaan palvelian pojaksi.
Puoli tuutia oltiin ääneti. Pojalta pääsi syvä huokaus, josta Georgin huomio kääntyi häneen uudelleen.
"Mikä nyt, koska noin huokaat, poikaseni?" kysyi hän rakkaasti.
Pojan toinen silmä nauroi, toinen kiukutteli. "Eivät suju tänä päivänä läksyni", sanoi hän. "Kotiopettajani on ollut jo kahdeksan päivää matkoillaan, missä lie. Hän aina minulle hieman apua antoi ja nyt vaivaan aivojani, saamatta asioita selville. Taas saan isältä toruja."