"Missä on kotiopettajasi, poikaseni?" kysyi Georg. "Eikö hän palaakkaan?"
"Ei, hän on lähtenyt myötyriksi ja minun pitää saada uusi opettaja", vastasi poika. "Isä ei ole kuitenkaan vielä ketään löytänyt. Onpa ikävä asia! Kuka tietää, kuinka kauvan pitää näin yksin tuskitella."
Alakuloista poikaa kävi Georgin sääli ja hän kysyi häneltä ystävällisesti: "Entäpä minä sinua autan?"
"Kiitos, jospa vaan auttaisit!" huusi pikku veijari, iloisesti tuoliltaan hypähtäen. "Olisinpa sinulle siitä kovin kiitollinen."
"No katsokaamme ensinnä, mikä paikka kangertaa", sanoi Georg ja meni kirjoituspöydän ääreen. "Hetkisen saatan olla jouten, jahka sen jälkeen olen sitä uutterampi."
Hän istui pojan viereen ja auttoikin häntä läksynsä vaikeudet voittamaan, mutta ei silti ruvennut suorastaan oikomaan hänen vääriä käsityksiään. Panihan vain pojan ajattelemaan ja parastaan koittamaan. Eikä poika tylsä ollutkaan. Jahka Georg oli ehtinyt tekemään moniaita kysymyksiä, ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut oikealle tolalle.
"Sinä et auta minua sillä tavalla kuin entinen opettajani", naurahti poika, "ja kumminkin ymmärrän minä nyt läksyni paremmin kuu ennen. Mistä se tulee?"
"Aivan luonnollisesta syystä", vastasi Georg. "Sinun pitää vain ajatella opittavasi, niin kaikki selviää; kuta enemmän aivosi ajattelevat, sitä pikemmin pääset asian perille."
"Hyvä, että sen tiedän!" arveli poika. "Kun saan taas uuden opettajan, sanonpa hänelle heti, että hänen tulee opettaa sillä tavalla kuin sinä, sitten opin varmaan sangen paljo asioita ja isäni on siitä hyvillään."
"Rakastatko isääsi oikein sydämmestä?" kysyi Georg.