"Tietystikin rakastan!" vastasi poika innokkaasti. "Etpä osaa arvatakaan kuinka hyvä hän on! Kerrassaan hyvä ja varsinkin kun olen oikein ahkera. Silloin lahjoittaa hän minulle aina tuhannen laatuisia kaluja ja puhuttelee minua niin rakkaasti. Kuulisit vain!"
"No, koska hän siitä on mielissään, että olet ahkerana, niin ryhtykäämme taas paikalla työhön", kehotteli Georg ja rupesi uudelleen kirjoihin käsiksi.
Poika kuunteli hänen opetuksiaan, innosta ja tyytyväisestä mielestä loistavin silmin, ja niin sukkelaan sujui asiat, hänen varteen ottaessaan Georgin opetuksia, että työnsä kaikki oli suoritettu ennenkuin varsin tuntikaan oli mennyt.
"Tuleepa isä oikein hyvälle tuulelle, kun hän tänä päivänä kuulustaa läksyäni", sanoi hän kovin tyytyväisenä. "Siitä saan sinua kiittää ja tahdon sinua siitä syystä oikein rakkaana pitääkin. Mutta mikä on oikeastaan nimesi? Enhän sinua vielä tunnekaan, vaikka niin ystävällinen olet."
"Sano minua Georgiksi ja minä sanon sinua Friedrichiksi", vastasi Wald.
"Olen nimesi nähnyt kirjoistasi."
"Niin, Friedrichiksi olen kastettu, isoisäni kaimaksi", sanoi poika. "Siis nimesi on Georg? Se on sangen kaunis nimi ja minua ilahuttaa, ettet ole Junnuja etkä Jusseja."
Georg naurahti, hyväili lapsellista ystäväänsä ja ryhtyi taas piirrustustyöhönsä.
"Ka, eihän ole minulla lupa sinua viivytellä", hoksasi pikku Friedrich, pannen kirjansa syrjään. "Nyt pitääkin minun mennä isäni luo, enkä sinua enää tapaakaan tänä päivänä. Mutta huomenna varhain, Georg! Eikö totta, tulet kaiketikin takaisin tänne! Autathan minua silloin taas?"
"Autan vainkin, lapsikulta!" lupaili Georg, "joskin minun pitäisi sen jälkeen hetken kauvemmin olla omassa työssäni, ole huoleti."
Poika juoksi pois ja Georg jäi piirrustelemistaan ahkerasti jatkamaan. Kuitenkin teki hän tänä päivänä monta virhettä ja piti usein tarttua pyyhegummiin, poistaakseen väärin vedettyjä viivoja ja piiruja paperista, tehdäkseen taas uusia. Tuo ajatus: "jospa voisit tulla tuon pojan opettajaksi!" jäi hänen mieleensä ja teki hänet hajamieliseksi.