"Kyllä, kyllä. Se on oleva minulle hyvin mieluista, jos hän sen tekee."
Poika juoksi pois ja keskustelu loppui.
XI.
Jumalan siunaus.
Kello soi juuri yhdeksän pääkaupungin korkeimmasta tornista, kun Friedrich iloisesti "hyvää huomenta" toivottaen astui siihen huoneeseen, jossa Georg jo tunnin toista oli ahkerasti piirrustellut.
"No", kysyi hän luottavaisesti? "kuinka on asian? Autatko minua tänäänkin?"
"Totta kai, ystävä rakas", vastasi Georg. "Olenhan sen sinulle luvannut."
Hän pani lyijykynän syrjään ja istui Friedrichin kanssa tämän työpöydän ääreen. Pian olivat molemmat työssään, toinen kysyi, toinen vastasi, toinen neuvoi, toinen otti neuvosta vaarin, ja niin innokkaasti olivat siihen työhön käsiksi ryhtyneet, että eivät huomanneetkaan oven hiljaista narinaa, joka varovasti avattiin, tahi eivät siitä huolineet, vaan aivan levollisesti ja vapaasti sitä tointaan jatkoivat. Ennenkuin tunti oli loppunut, oli Friedrich lukunsa päättänyt ja löi tyytyväisenä kirjan kiinni. "Kuule, Georg", sanoi hän, "niin loistavasti kuin eilen opin läksyni, isän minua kuulustellessa, en ole vielä koskaan osannut. Olisin suonut, että olisit ollut siellä näkemässä kuinka hän minua palkitsi."
"Kerrohan kuitenkin", kehotti Georg.
"No, kerron sen kyllä piankin", rupatteli poika. "Ensiksi suuteli hän minua, sitten kiitti hän, että olen hyvä poika muka, ja lopulta lupasi antaa minulle pikku hevosen, jos vielä kahdeksan päivää olisin yhtä ahkerana kuin eilen."