"No, sepä on hyvä!" sanoi Georg. "Sitten pitää meidän aika tavalla työskennellä; sillä hevosta haluat kaiketi omaksesi, vai kuin?"
"Se, se vasta hauska olisi!" huusi Friedrich; "osaan jo vähän ratsastaa, ja, jos minulla vain on oma hevoseni, opin kyllin ratsastamaankin."
"Ja minkäpätähden et oppisi?" kysyi Georg.
"No, sinä et halua joka päivä auttaa minua ja omin neuvoin en ole suoriutuva luvuissani, joskin ponnistaisin voimien takaa", pahoili poika.
"Kuinka saatat uskoa, etten sinua auttaa tahtoisi!" lohdutteli Georg.
"Teen sen aivan mielelläni."
"Tahdotko todella?" riemuitsi Friedrich ja alkoi hyppiä aivan haltioissaan. "Silloin on hevonen jo käteeni käymässä. Oletpa oikein hyvä ja kyllä sinusta isälleni olen puhuva ja sinua kiittävä jotta hänkin sinuun mieltyy. Tuossa paikassa menen hänen luokse."
Jo teki lähtöä, mutta ei ehtinyt varsin ovelle asti. Ovi aukeni näet ja
Friedrichin isä tuli sisään.
"Siinä hän on isäni itse!" huusi Friedrich riemuissaan Georgille, joka heti nousi seisoalleen ja teki syvän, kunnioittavaisen kumarruksen.
"Istukaahan vain paikallanne, hyvä herra", kehotti Friedrichin isä ystävällisesti. "Istun viereenne, sillä minulla on jotain teille sanottavaa. Olenko teille tuttu?"
Georg kielsi: "enpä muista teitä ennen nähneeni."