"Vastausta en jää odottamaan", sanoi hän, jättäen Georgille kirjeen, ja poistui.
Mutta Georg oli kauan epäilevällä mielellä, tietämättä hyvää vai pahaako sanomaa oli siinä kirjeessä, mikä oli hänen käteen laskettu. Lopulta hän särki sinetin kovin uteliaana ja aukasi kuoren. Siinä oli iso, laskettu paperi ja paperin sisässä kauniisti kirjoitettu kirje. Viimemainittuun hän tarttui, luki sen nopeasti, kalpeni ja heittäysi tuolille melkeinpä varattomaksi.
"Herran tähden, mikä sinulle tuli, onko paha sanoma?" hätäili äiti.
"Eipä vainkaan, äiti rakas", vastasi Georg, joka oli jo tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään ja jonka silmistä loisti riemullinen mieli. "Polvistukaamme ja kiittäkäämme Jumalaa, joka suuressa armossaan meitä on muistanut."
Aivan haltioissaan hän halaili äitiään ja purskahti isoon itkuun. Vaan ne oli ilon kyyneleitä, joita hän vuodatti.
Kun mielenkuohu oli asettunut, hän ryhtyi kirjeen lukemiseen äidille.
Se kuului näinikään:
"Arvoisa herra Wald.
Tietämättänne olen ollut saapuvilla teidän opettaessanne poikaani ja huomannut, että olette oivallinen opettaja ja kasvattaja. Olen hankkinut teistä tarkkoja tietoja ja huomaan nyt että minkä olette minulle elämänvaiheistanne kertoneet on kaikki totta; sitä vain pahoilen, että suuren ujoutenne vuoksi en heti päässyt tietämään koko kuntoanne. Joka on pitänyt niin uskollisesti kuin te huolta köyhästä ja sairaasta äidistään on varmaankin tuleva pojalleni uskolliseksi ystäväksi ja kelpo opettajaksi. Pyydän siis teitä rupeamaan prinssi Friedrichin kotiopettajan virkaan. Tässä on valtakirja.
Teille suosiollinen
Ruhtinas Hermann."
Riemuhuuto pääsi Waldin rouvan suusta ja uudestaan hän tarttui poikaansa syliksi.