Sillä lailla hän levitti siunausta ympärilleen ja oli onnellinen.
Joku vuosi ehkä oli mennyt vasta kerrotuista tapauksista, niin ruhtinas Hermann kutsui Georgin muutamiin loistaviin pitoihin, joita hän aikoi pitää veljensä, silloisen kuninkaan kunniaksi. Georgin piti tietysti kutsua noudattaa ja hän saapuikin määräaikaan komeasti valaistuun juhlahuoneustoon. Noissa isoissa saleissa kulki edestakaisin juhlapukuisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja herroja, soitto raikui ja itsekukin tuli juhlaan tyytyväisen näköisenä toisten kanssa seurustellakseen miellyttävimmällä tavalla. Nuo ylhäiset useatkin ystävällisesti tervehtivät Georgia ja heidän kätensä, joitten sormissa oli kalliita sormuksia helmineen, puristivat hänen kättään. Nöyrästi hän vastasi tervehdyksiin, kumartaen vasemmalle ja oikealle, ja peräytyi johonkin hiljaiseen loukkoon, saadakseen olla huomaamatonna. Mietteissään ollen hän ei isosti välittänyt vilkkaasta touhusta hänen ympärillään; arvaamatta tunsi hän että takaa kosketeltiin hänen hartioitaan. Kääntyessään hän hämmästyi nähdessään nuoren kreivin Adelbert von Wildströmin, joka tervehti häntä sydämmellisellä syleilyllä.
"Kreivi Wildström! Tekö?" ihmetteli Georg. "Vai te täällä? Luulin teidän olevan kaukana täältä, ihanassa Italiassa."
"Tänään vasta koteuduin sieltä", selvitti Adelbert. "Mutta, Wald rakas, miksi minua teitittelet? Olemmehan ystäviä ja koulutovereita."
Georg pisti kätensä tarjottuun kreivin käteen ja katsoi häntä kauan ja pitkään.
Adelbert oli hyvin muuttunut. Verevästä, komeasta nuorukaisesta oli tullut kalpeakasvoinen, kyyryselkäinen ukko. Silmän säihkyvä, leimahtava tuli oli sammunut ja surkea hymy oli hänen ohueilla, ummistuneilla huulillaan. Georgin tuli häntä kovasti sääli ja kreivi Adelbert kyllä arvasi hänen ajatuksiaan.
"Olenko mielestäsi hyvin muuttunut?" ilvehti hän, heittäytyen iloisemmaksi kuin olikaan. "Olen paljo kokenut, ja tosihan on, että vaivainen kaikki kokee. Eikä siis kummakaan, jos olisin vähä vanhentunut. Mutta ei ole kaikki hukassa sentään vielä. Onhan minulla kultaa ja kunniaa kylläksi; entäpä ne palauttavat punan poskilleni."
Georgin sydämmeen tuo ilvehtiminen koski kipeästi. "Adelbert!" nuhteli hän, ystävänsä kättä puristaen, "huomaan sen tapahtuneeksi minkä olen varonut; sinun on käynyt huonosti. Älä luule minua pettäväsi; näen selvästi, että onnellinen et ole."
Nuoren kreivin käsi vavahteli ja hänen kasvonsa menivät surkean näköisiksi. Vaan kohta hän siitä tointui ja alkoi kehua: "Erehdyt, ystäväni. Olen onnellinen, sillä menen toisesta nautinnosta toiseen, toisesta huvista toiseen. Mailma on iloa täynnä."
"Semmoinenko elämä sinua tyydyttäisi?" ihmetteli Georg. "Sinuako, jolla aina ennen oli jaloja ja yleviä pyrintöjä? Sinua, joka terävällä älylläsi huomasit turhaksi ja joutavaksi työttömyyden ja huvittelemisen? Mielesi on tyytymätön, kyllästynyt, sairas etkä ole ruumiiltasikaan terve enää. Olet onneton ja hyvin tiedät onnettoman olevasi, mutta olet liian ylpeä sitä tunnustaaksesi. Adelbert rakas, nöyrry jo, avaa ystävällesi sydämmesi ja varmaankin olet tunteva helpotusta. Rakastan sinua, Adelbert, rakastan sinua koko sydämmestäni, koskapa tiedän että olet jalomielinen, kunnon toveri. Luota minuun ja purkaa minulle huolesi, joita rintasi on täynnä."